Luukut 9.-12.: Luovuttaminen ja epäonnistuminen

Luovuttamisen ja epäonnistumisen tunteet ovat toinen symbioosissa elävä kaveriparini. Ja koska ne ovat liittoutuneet voimakkaasti yhteen, on niiden vetovoimakin kaksinkertainen.

OCD:ssahan on päällisin puolin kyse epäonnistumisen pelosta. Mutta yhtä monta kuin on neurootikkoa tai tavallista tallaajaa, on myös epäonnistumisen asteikkoja. Meille, jotka olemme tehneet epäonnistumisen ehkäisemisestä elämäntehtävämme, on helppoa luetella ja perustella tuo muiden korviin älyttömältä kuulostavan asteikon sisältö - toisen mielestä on pahinta koskettaa johonkin (koska pelkää esimerkiksi sairastuvansa vakavasti) ja toisen mielestä hanan tarkistaminen viisi kertaa on fiksua (koska pelkää aiheuttavansa vesivahingon). Tavallinen tallaajakin osaa varmasti kertoa mitä omassa elämässään pitää epäonnistumisena ja mitä ei.

Mutta mitä sen asteikon ulkokuoren alla piilee? Oletko koskaan miettinyt?

Minä olen luovuttanut lukuisia kertoja edeltävinä päivinä. En niin paljon pakko-oireiden kohdalla kuin oman pääni sisällä. Pahimmalta sen nauhan "et sinä siihen kuitenkaan pysty, et sinä kuulu sinne" uskominen tuntui eilen, kun jätin menemättä ystävälleni tärkeään tapahtumaan. Tiesin ennakkoon valinnan olevan minulle vaikea ja päivällä kurkkuun saapunut kaktus antoi pakotien. Ensimmäistä kertaa elämässäni itkin, kun vastasin, etten pääse.

Minä halusin mutten pystynyt.

Luovutin.

Luovuttamisesta seuraa väistämättä epäonnistumisen tunne. Ja takaraivossa kalvava epäonnistumisen tunne muistuttaa kyllä olemassaolostaan seuraavan kerran, kun pitäisi valita yrittääkö vai luovuttaako. Kierre on hetkessä valmis.

Minun on yhä vaikea sietää sitä etten kykene vielä kaikkeen sellaiseen, mihin moni tavallinen ihminen kykenee - tai ainakin kuvittelen heidän kykenevän. Jotenkin tuntuu, että se "kyllä minä voitan tämän erän" -nauha alkaa olemaan jo niin läpikulunut, ettei se anna vastusta tuolle megafonista kaikuvalle "minä tiedän, ettet kuitenkaan pysty, et sinä sitä oikeasti halua, et sinä uskalla" -mantralle.

Mitä tilalle?

Hyvää tässä on se, että tunnistan jo tilanteet, joissa aloitan tuon kädenväännön. Eihän se niinä päivinä paljon lohduta, kun jonkin kivan sosiaalisen tilanteen sijaan luovuttamalla valitset istua jäätelökulhon kanssa kotona - vahvistaaksesi vain uskoasi siihen, että olet mihinkään muuhun kykenemätön lihava ihmiskasa. Mutta kai tämänkin on vain mentävä hankalimman kautta.

Itseasiassa.

Luovuttaminen ja epäonnistuminen ei tarkoita, että niin on aina.

Ne ovat mahdollisuus yrittää uudelleen.