23 minuuttia! Piti aamulla ihan vilkaista pariin kertaan ajanottokelloa näenkö oikein. Kyllä maar, kyllä näen - laskukäyrä siis jatkuu yhä. Enkä minä oikein tajua mitä tein eri tavalla kuin ennen. Jossain vaiheessa kyllä kävin keskustelua itseni kanssa taas lääkityksen tarpeesta mutta tuntui muutenkin, että jotain on eri tavalla..
Väliäkö sillä mikä, koska 23 minuuttia on huippusuoritus työaamuna!
Olo oli koko päivän vapautuneempi ja työt rullasivat jotenkin ihan eri tasolla - alan kyllä näkemään mitkä ovat vahvuuksiani tuolla alalla suhteessa muihin vastaavissa tehtävissä oleviin. Ja tänään näin myös muita minulle mahdollisia aukinaisia ovia, mikäli haluan alalla jatkaa ja joskus vaihtaa taas tehtäviä. Mitään en kuitenkaan lyö lukkoon ennen kuin minä olen tutustunut paremmin itseeni ja siihen mitä minä haluan ilman toisten miellyttämisen tarvetta.
Ja se on kova työ - hajoittaa ja järjestellä palaset uudelleen 31 vuoden ajalta.
Tänään oli myös terapiapäivä ja hyvä sellainen. Jatkamme samalla linjalla ainakin vielä minun suhteeni eli pyritään vähentämään tarkistuksiin kuluvaa aikaa niin, ettei se vahingoita tietoisuusharjoitusten ja muita teitä tulleiden menneisyyden haamujen läpikäymistä. Koska kohdallani on nähtävissä pitkä yhtenäinen ketju ahdistusta, käsittelemättömiä tunnetiloja ja kiellettyjä muistoja, on niiden purkaminen nyt ensisijaista. Toki tarkistuksiin kuluvaa aikaa seuraan itse koko ajan ja teen aina tarvittavia muutoksia tarkisturytmiin jne. mutta pääpaino on kohdallani itseni uudelleen rakentaminen antamalla muistojen tulla.
Minä olen vihdoinkin antanut itselleni luvan muistaa, silläkin ehdolla, että se satuttaa. Tänä päivänä minä vain tiedän sen mitä 8-vuotias Korppikotka ei tiennyt - ihminen ei mene rikki, jos sitä sattuu.
Minä olen aina paennut jotain sellaista, mitä minä en itsekään ole osannut nimetä. Minä olen paennut sitä samaa asiaa anoreksiaan, juhlimiseen, yli varojeni elämiseen ja pakko-oireisiin. Kaikkeen sellaiseen, mikä vain voisi turruttaa sen jonkin, mitä minä en osaa nimetä.
Ensimmäisiä lapsuusmuistojani on kun istun isäni vieressä kaupan portailla odottamassa taksikyytiä kerhoon. Olen noin 4-vuotias pellavapää ja minulla on päälläni vaalenpunainen pupupaita, jonka olen saanut naapurin tädiltä lahjaksi sekä kädessäni on keltamusta Tom&Jerry reppu ja siinä on pieni pinssi. Taksi ei koskaan tullut ja isäni oli hirveän vihainen. Minuakin harmitti, koska olisin halunnut kerhoon. Mutta tuolloin en muista, että minulla olisi ollut mitenkään paha olla - päinvastoin.
Missä välissä se siis tapahtui, se, että päätin valita tien, jossa ei olisi tunteita? 5-vuotiaana muistan olleeni innosta sekaisin pikkusiskostani ja lähtiessämme katsomaan tuota vauvaa sairaalaan, muistan iloisesti kuivanneeni hiuksiani leikkihiustenkuivaajallani vessassa. Minusta oli ihanaa (ja on useinmiten vielä tänäkin päivänä) olla isosisko. Muistan myös mekon, jonka mummo osti minulle kerhomme kevätkuvaan - voin vieläkin muistaa miltä tuo mekko näytti ja rakastin sitäkin yli kaiken (ja surin suunnattomasti sitä kun se kävi minulle pieneksi).
Tapahtuihan tuolloin toki pelottaviakin asioita mutta ne olivat sellaista lapsen aitoa pelkoa. Vietin paljon aikaa naapurissa, jonka perheen äidillä oli kolme poikaa ja olin hänelle siis tyttären korvikkeena ainakin jossain määrin. Erään kerran muistan juosseen kotiin kauhun partaalla ja itkun kanssa ko. naapurista katsottuani muiden lasten ja nuorten kanssa pelottavaa elokuvaa, missä naisen peilikuvaan ilmestyy pelottavan, ihan toisen naisen kasvot. Muistan myös kömpineeni erään kielletyn tv-sarjan aikana (Hiidenvirta, liekö kukaan enää muistaa?) kotisohvamme taakse katsomaan jaksoa, jossa tauluissa liikkuivat ihmisten silmät ja nuket itkivät. Tunnelma oli todella pelottava ja isäni kiikutti minut takaisin nukkumaan komennuksen kera - vielä tänäkin päivänä pystyn palaamaan siihen pienen Korppikotkan kauhunhetkiin.
Muistan myös soittaneeni parhaimman ystäväni kanssa Jean-Pierre Kuselan Nauravaa Kulkuria repeatilla tunnista toiseen ja nauraneeni mahani kipeäksi. Se kappale naurattaa minua vieläkin.
6-ikävuoden kohdalla kaikki tuntu jotenkin hämärtyvän, sielläkö sitten tapahtui jotain - veljeni ollessa 10v ja pikkusiskoni noin vuoden vanha? Ja mitä oli tapahtunut sille edellisvuoden kerhokuvassa kevämekossa kekkuloivalle pikkutytölle kun kuvasta tuijotti tummat silmänaluset omaava ujo ja hiukan yrmy tyttö? Minä en tuolta ajalta pysty muistamaan oikeastaan mitään. Enkä muista ensimmäisestäkään luokasta mitään vaan seuraava muisto minulla on toiselta luokalta, jossa terveydenhoitaja kertoo minun menevän painokäyrien ylätasolla ja muiden olevan reilusti alempana.
Silloin luulin etten ole hyväksyttävissä sellaisena kuin olen. Oliko jotain tapahtunut jo sitä ennen vai tuostako se sitten lähti?
Päivän pelko: Kauanko tätä hyvää aikaa taas kestää?
Päivän absurdi ajatus: Tyhjensinhän koneeni välimuistin varmasti vaikka juuri tein niin? Lukikohan siinä oikeasti edes "delete"?
Päivän biisi: Jean-Pierre Kusela - Naurava Kulkuri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti