Haa-haa

Minä niin vihaan näitä pakko-oireita. Vihaan, vihaan ja vihaan. Tämä aamu oli eilisen terapian ja siellä auki revittyjen ahdistuskanavien jälkeen yhtä h*lvettiä ja itkin päästyäni kotoa ulos - 34 minuuttia. Miksi ne keskittymistä häiritsevät ajatukset eivät koskaan voi tulla mieleen tietoisuusharjoitusten aikana vaan silloin kun niiden ei pitäisi? Miksi minä en taas tunnu pystyvän tähän sitten niin millään?

Joka kerta kun tänä aamuna aloitin tarkistamisen uudelleen, saatoin tuntea kuinka Simpsoneiden Nelson odotti selän takanani mahdollisuutta sanoakseen "Haa-haa" heti, kun edes sadasosasekunnin verran empisin ja epäonnistuisin. Ja minähän emmin. Ja epäonnistuin.

Alussa minä yritin keskeyttää jumittavat ajatukset nousemalla ylös ja ajattelemalla juuri mieleen tullutta ajatusta loppuun saakka. Ja p*skan marjat, siinä vaiheessa kun nousin ylös ja tein ns. tilaa ajatukselle, katosi se kuin rautakaupan myyjä asiakkaan edessä. Pari kertaa jaksoin yrittää ja sitten luovutin.

Sitten minä yritin vain väkisin tarkistaa ja muuttaa edes vähän pakko-oiretta. P*skan marjat, osa kaksi, jumituin entistä pahemmin, koska muistinkin terapeutin eilen sanoneen, että minun kannattaisi nyt vaan antaa itselleni tilaa käsitellä kaikki kuluneen viikon aikana kertynyt ahdistus ynnä muut tunteet. Minä ts. vain pahensin teoillani omaa oloa ja ahdistuin entistä enemmän tajutessani sen.

Toiseksi viimeisellä tsekkauspisteellä vessan vesihanojen kanssa minä aloin puhkumaan kuin keuhkotautinen - selkä oli taas märkänä hiestä  ja silmiin sattui enkä minä keksinyt enää muutakaan, töihin olisi pakko mennä. Tuntui kuin keuhkoistakin olisi ilma loppunut mutta puhkuttuani aikani, olo hiukan helpottui. 

Katsoessani eteisessä puhelimessani juoksevaa ajanottoa, minun teki mieli jäädä kotiin ja luovuttaa.

En minä luovuttanut, ainakaan fyysisesti - henkisesti olo oli kyllä kuin olisi ollut nakkikiskan turpakäräjillä eikä voisi kivultansa olla varma, voittiko vai hävisikö. Aamuinen raukea olo hävisi kuin tuhka tuuleen tarkistamisen myötä. Kuluneet viikot ovat vain olleet aivan liikaa minulle. Ja kun ne kaikki välähti teräväpiirtona eilen tajuntaani..

..niin. 34 minuuttia ei ole ihme. Liikaa se on muttei ihme.

Minä en tiedä miten minä menen tästä taas eteenpäin. Menen kyllä eteenpäin, mutten tarkalleen tiedä miten. Huomenna onneksi olen näkemässä ystäväni mutta huomaan jo nyt lataavani jännitystä siihen hetkeen, kun minun täytyy alkaa tarkistamaan. Rento ote (hah, ihan kuin sellaista OCD:ssa oikeasti olisi) tarkistuksista on poissa ja meno on yhtä pehmeää kuin sementtivanan juoksu pakkasessa.

Itkenkö? Nauranko? Olenko sininen taivas ja ajatukseni pilviä? Haistatanko minun ahdistukseni herättäneille ihmisille p*skat? Potkinko postilaatikoita? Vai kävelenkö rantaan ja huudan niin paljon kuin keuhkoista lähtee?

Voisiko joku ystävällisesti kertoa, miten tämä menee ohi?

Päivän pelko: Mitä jos minä en saa tätä piikkiä taittumaan?

Päivän absurdi ajatus: Mitä jos minä en laittanutkaan sitä pukkarin kaappia kunnolla kiinni vaikka juuri sitä vähän rynkyttelin varmistaakseni, että se on kiinni

Päivän biisi: Blur - Song 2