Polttomerkitty

Eilinen ilta venyi terapian ja kuntosalin jälkeen sen verta pitkäksi (Suomen Huippumalli haussa- sarjalla ei ollut asian kanssa tietenkään mitään tekemistä), että kirjoittaminen jäi. Ja luulen, että minun on syytä olla tämän blogin kirjoittamisenkin kanssa itselleni armollisempi vaikka se kuinka hyvää tekeekin paranemiselle ja vaikka kuinka pidän kirjoittamisesta.

Siitä ei seuraa minulle automaattisesti mitään pahaa, jos jätän kirjoittamatta.

Eilinen ilta oli jotenkin tahmea, sellainen hankala 26 minuuttia. Aamukin oli tahmea mutta meni 24 minuuttiin ja vielä töihin mennessä olo oli jotenkin tosi ärtyinen ja kiukkuinen. Minulla oli kuuma, liikaa tavaraa ja no..ehkä ihminen saa joskus vain olla kiukkuinen ilman sen pätevämpää syytä. Työpäiväkin tuntui jotenkin vaikealta ja mikään ei oikein edistynyt eikä mikään oikein onnistunut.

Ei liene huono idea noissa tilanteissa sulkea ovi ja ottaa parit mindfulnessit.

Yksi syy tahmeuteen voi toki olla Marakatin puhelu ja sen tuskastelut mahdollisista äiti-treffeistä keskiviikolle. Toisaalta olen kyllä huomannut saaneeni muutenkin etäisyyttä äiti-asioihin myös sillä tavoin, etten Marakatin kanssa enää puhu "me" muodossa vaan luontevasti muodostan jo meistä yksilöitä - olemmehan me selkeästi kuitenkin eri vaiheissa asian kanssa ja käsittelemme sitä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Minä olen tukena ja yritän olla pätemättä liikaa Marakatille - sillä kun ainakin viime näkemän mukaan oli omatkin aivot.

Olen tässä nyt yhä edelleen miettinyt blogilistalle kirjautumista ja kirjoittamiseni altistamista suuremmalle lukijakunnalle (ja tiedon saattamista niille, jotka etsivät kokemuksia pakko-oireista blogilistojen kautta). Jotenkin minä yhä (neurootikolle tyypillisesti) pelkään paljastuvani jollekin puolitutulleni tai tulevalle työnantajalleni, joka ei tiedä tästä sairaudesta. Olisi niin paljon helpompaa kirjoittaa ja uskaltautua julkiselle listalle (nyt sitten tosikkolasit pois päästä ja katse ylös omasta navasta) jos minulla olisi vauva tahi vaikeus saada lapsia, läskiblogi, terveysblogi, reissaisin ympäri maailmaa, kekkuloisin päivittäin erivärinen lakana päällä "päivän asuna" tai kokkaisin jalkasilsalla maustettua superpastaa jne. jne. jne.

Mutta Suomessa ei ole vieläkään julkisesti hyväksyttävää puhua ääneen ja antaa samalla kasvoja pakko-oireille tai muulle mielenterveysongelmalle.

Kunpa minäkin saisin joskus todeta kahvipöydässä siihen yhteiseen sairausvalitusvirteen, että "ei perhana, olipa muuten tänään vaikea päästä töihin kun jumituin tarkistamaan vesihanoja turhan monta kertaa". Voin vaan kuvitella sen jäätävän ja vaivautuneen tunnelman sanomani jälkeen. Siksi minä tyydynkin valittelemaan milloin selkääni tai flunssan oireita, koska ne ovat muunkin yhteiskunnan mielestä ihan ookoo (siitäkin huolimatta, että yksi tervakeuhko tulee todennäköisesti maksamaan tälle valtiolle enemmän kuin minä neurooseiseni).

On hyväksyttävämpää sairastaa fyysisiä vaivoja kuin henkisiä.

Tiedän, että julkisuudessa on ihmisiä, jotka ovat antaneet eri mielenterveysongelmille kasvot - välillä minusta tosin tuntuu, että toiset julkisuuden henkilöt kertovat sairaudestaan pysyäkseen julkisuudessa ja pitävät masennuksena sitä, kun yhtenä päivänä väsyttää. Kaikesta kyynisyydestäni huolimatta minusta suunta on oikea. En voi olla huonoina hetkinä hihittelemättä sille mielikuvalle kuinka me David Beckhamin kanssa vedellään johtoja viivasuoriksi mahdollisesti yhtä aikaa mutta eri puolilla maapalloa. Minä ja Becksu - niin erilaisia mutta niin samanlaisia. 

Toiselle meistä on hyväksyttävää olla turhan tarkka, toiselle ei. Olisi pitänyt lapsena innostua vaikka tenniksestä...

Maailmassa on valtava joukko meitä tavallisia ihmisiä, jotka istumme niiden vesihanojen äärellä samaan aikaan. Ja joka päivä minä jaksan ihmetellä sitä miksi OCD on silti yhä niin vaiettu sairaus, josta on hyvin vähän saatavilla tietoa vaikka Pohjoismaissa. 

Se kertonee kaiken tästä maailmasta ja sen joustamattomuudesta. Ja siitä, miten paljon me pelkäämme menettää oikeutemme elää normaalisti erityispiirteestämme huolimatta.

Jos sairaudestani ei tiedä ja kohtaa minut ulkona, ei sairauttani voi nähdä kuten ylipainoisella runsasta ylipainoa. Mutta jos kerron sairaudestani tuntemattomalle, laitetaan minut nopeasti siihen yhteen ja samaan "mielenterveysongelmaisten"-lokeroon, joka on tässä yhteiskunnassa pohjasakkaa ja kaikkea käytöstäni tarkkaillaan vain siitä näkökulmasta, että "olen neurootikko". Jotenkin tunnun ihmisten mielissä menettävän oikeuteni siihen 99% muuhun itseeni, jota minä olen sairaudestani huolimatta.

Ollakko siis uranuurtaja ja ottaa riski vai nimettömänä kertoa turvallisen välimatkan päästä, että OCD:n ja minun (tai kenenkään muun sillä polttomerkityn) välillä ei ole yhtäläisyysviivaa?

Päivän pelko: Mitä jos paljastun?

Päivän absurdi ajatus: Mitä vahinkoa valkosipuli voi aiheuttaa tietokoneelle..?

Päivän biisi: SMG - Näin minä vihellän matkallani