Miten tämä maanantai voi olla jo melkein ohitse? Mihin se kaikki aika oikein meni? Työtä, harrastuksia, päivän uutisten päivitystä..
Huoh, hävettää ihan miten retuperällä tämä blogin päivitys taas on ollut.
Vaikka eihän tästä tosiaan pitänyt tulla suoritusta. Mielelläni kyllä kääntäisin kaiken suorittamiseksi, koska se on vain helpommin mitattavissa. Ja mittaamalla minä arvotan itseäni sillä vuoristorataa muistuttavalla asteikolla, jonka tohtori Sykerö lienee luonut huonoina päivinään meille neurootikoille.
Miksi joku asia ei voisi vain olla, miksi kaiken pitää olla mitattavissa?
Viimeinen vuorokausi on sisältänyt ahdistavia uutisia lähipiiristä, sellaisia, joita minun tuntuu olevan jotenkin mahdoton käsitellä. Joko tuon asian äärellä kiellän koko jutun tai painan kaasua ryskien päin seiniä, jälleen kerran. Minulle ei ole siis käynyt mitään mutta jotain sellaista kävi eräälle tuttavalleni, mihin olisin voinut omasta mielestäni vaikuttaa. Kaikki ovat elossa ja vahingoittumattomia ainakin fyysisesti mutta en voi olla pyörittämättä sitä ajatusta päässäni, miten olisin vähemmän itsekkäällä valinnalla voinut vaikuttaa asioiden toisenlaiseen päätymiseen.
Kunpa minä en olisi silloin päättänyt kääntyä.
Järki sanoo, että ihmiset tekevät omia valintoja ja toisenlaisesta valinnastani huolimata asiat olisivat voineet mennä kuten nyt menivät. Kerrankin siis minulla kuuluu se järjen äänikin, onneksi. Mutta huomasin eilen illalla tarkistusrutiinien lomassa järjestä huolimatta palaavani aina noihin mielikuviin, mitä tuo tapahtuma minussa herättää. En vain saanut tapahtunutta mielestäni pois, en sitten millään. Tapaus on niin tuore eikä minulla ole oikein välineitä sen käsittelyyn ja senpä vuoksi eilen illalla tarkistamiseen meni puoli tuntia ja kauhulla odotin aamua. Johon menikin vain 28 minuuttia.
Onkohan minulla kynäpenaaliini alkanut kertyä muitakin välineitä käsitellä tunteita ja ikäviä asioita, kuin pakko-oireet tai itku?
Koko päivä tuntui kuitenkin menevän kuin sumussa mutta nyt salin jälkeen olo on selkeämpi - minä en itseasiassa syytä itseäni läheskään niin paljon kuin ennen olisin syyttänyt. Toki minulla on huoli ja ikävä fiilis tapahtuneesta mutta se ei ole enää yhtä suora yhtäläisyysviiva henkilökohtaiselle syyllisyydelle - melkeinpä tunnen syyllisyyttä siitä, etten tunne enempää syyllisyyttä.
Minä taidan tajuta, etten olisi voinut sille mitään.
Pieniä askeleita, pari pyörähdystä, hivenen kompurointia ennen edistymistä. Sellaista tämän elämä tällä hetkellä OCD:n kanssa on. Minua henkilökohtaisesti tällä hetkellä ärsyttää ajatus mennä tarkistamaan asioita, tiedän sen sattuvan selkään ja silmiin. Minä en jaksaisi niin enää, edes keskellä tätä tunnemyllerrystä.
Ja se on hyvä merkki.
Päivän pelko: Miten aikani riittää kirjoittaa tätä blogia?
Päivän absurdi ajatus: Jos minulla on sytkäri repussa, voiko se syttyä itsestään tuleen?
Päivän biisi: Aerosmith - I don´t Want To Miss A Thing
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti