Syyllisyyden samuraimiekka

Argh, ahmiminen tai herkuttelu näyttää jääneen jo kolmatta päivää päälle - ei hyvä, olo on epämukava ja silti vierelläni makaa sipsipussi (inhimillsen kokoinen toki mutta söinkin kaksi palaa täytekakkua töissä "välipalaksi). Eikä minulla ole ollenkaan nälkä enkä ole syönyt mitenkään muuten heikosti, ei edes tämä joka kuukautinen "season reason" selitä kaikkea. Minä vain löysin taas tämän keinon turruttaa tunteitani. Myönnän.

Huoh, miten tämän nyt sitten taas katkaisee?

Toivon, että huomiset odotetut treffit ystävän kanssa ja keskiviikolle sovittu kuntosalivierailu auttavat pääsemään rytmiin ja pois hiilarimyllystä. Eilinen ilta meni tarkisteluiden suhteen pilkottuna alta 25 minuutin ja aamulla töihin lähtö meni kohtuudella - 27 minuuttia näytti ajanotto mutta luulisin, että olisin päässyt 25 minuuttiin ellen olisi ulos astuttuani huomannut yläkerran naapurini tekevän lähtöä. Siinä sitten piti odotella, että naapuri kipitti ohi ja ulos ovesta ennen kuin uskalsin alkaa sulkemaan ovea. Ja tarkistelurytmin rikkouduttua piti sitä "pariin kertaan" rynkyttää.

Onneksi olen kuullut rapusta sellaisia ääniä iltaisin, etten taida olla ainoa ovineurootikko tässä kerroksessa.

Työpäivä sujui sangen tyydyttävästi ja yksi puhelu myös suoritettiin sekä muutamia muita rästissä olleita juttuja sain valmisteltua. Puoli kuuden jälkeen raahaudun kohden kotia koukaten sipsipussin seurakseni katsomaan tänään alkavaa suosikkisarjaani (Huippumalli haussa - sipsien syöminen sen aikana on lähes yhtä kornia kuin Suurimman Pudottajan aikana). Ja mikä odottaakaan postiluukussa?

Käsialasta ei voi erehtyä. Kirje äidiltä.

Ensimmäinen ajatus on "Voi paska, miten pääsen huomenna töihin" ja toinen "Miksi äiti ei jätä minua rauhaan". Yritän nyt kirjoittamalla saada tätä iltaa ja huomista aamua helpommaksi mutta silti tiedän kirjeen jäytäväni taas sisintäni. Minähän en ole ollut äitiini yhteydessä sitten hänen kesäkuisen haistattelun emmekä enää isänkään kanssa puhu äidistä vaan ihan kaikesta muusta. Ja jotenkin olen päässyt koko asian yläpuolelle - en unohtanut, vaan päässyt yläpuolelle.

Ja siinä se on taas - muistutus, että olen huono lapsi, koska elän itsekkäästi välittämämttä sairaasta äidistäni.

Äitini kertoo kirjeessään kuinka olen soittanut isälle hänen oltua äidin luona kylässä ja kuinka hänellä on sitten tullut minua ikävä. Pyytää anteeksi piruiluaan, koska on ollut tosi sairas ja pyytää ottamaan joskus yhteyttä edes kirjoittamalla. Ja minua itkettää, vituttaa, oksettaa, hävettää ja ahdistaa yhtäaikaa.

Miksi sinä et vain voi antaa minun olla rauhassa.

Kyllä minun on tarkoitus ottaa äitiini yhteyttä kun olen siihen kykeneväinen. Nyt en ole, koska pelkkä ajatuskin äidille kirjoittamisesta saa minut itkun partaalle. Minä en pysty siihen. Minä en pystyisi olemaan oikeudenmukainen ja ajattelemaan äitini olevan sairas ihminen, minä en halua uskoa ja pettyä jälleen kerran. Minä haluaisin vain huutaa hänelle miksi hän ei tajua, miten olen tähän saakka aina tehnyt kaiken mitä on pyydetty eikä mikään koskaan tunnu riittävän - kuunnellut, huolehtinut siskosta, tullut kotiin kun on käsketty, kantanut vastuuta, toiminut diplomaattina äidin riidellessä milloin kenenkin kanssa, soittanut sairaaloihin ja puhunut sosiaalityöntekijöiden kanssa.

Miksi sinä et voinut antaa minun edes joskus olla lapsi.

Minä tiedän, että maailmassa on sotaa ja nälkäisiä lapsia, metsät kuolee, harvinaiset eläimet kuolee, kaikki kuolee ja että yksi pieni kirje äidiltä on ehkä naurettavin ahdistuksen paikka. Mutta minua ärsyttää, ettei äitini anna minulle tilaa tehdä valintaa itse - maailmassa on tuhansia vanhempia, jotka ovat täysin tyytyväisiä siitä, että saavat ehkä joulukortin lapsiltaan. Ja minä olen tähän päivään saakka tehnyt sata kertaa enemmän perheeni ja äitini eteen kuin yhdeltäkään lapselta tarvitsee odottaa.

Minun äitisuhteessani tuollaiset kirjeet tuntuu kuin kaulaan aseteltaisiin taas hirttoköyttä.

Haluaisin nyt painua tiukalle sykkyrälle peiton alle pakoon, kelata äskeisen kotiintuloni alkuun niin, että heittäisin sen kirjeen avaamattomana laatikon pohjalle. Mutta se ei ole enää mahdollista, valitsin itse kirjeen avaamisella astella suoraan teloituskomppanian eteen aseenani vain hätäisesti rakennettu kilpi.

Enkä minä tiedä vielä kestääkö se.

Päivän pelko: Lakkaako tämä ahdistus ikinä?

Päivän absurdi ajatus: Iskeekö salama helpommin minuun, jos kannan sateenvarjoa?

Päivän biisi: Lenny Kraviz - Fly Away