Tänään hotjoogassa olo tuntui taas jotenkin käsittämättömän hyvältä - siitäkin huolimatta, että ennen tunnin alkua olin tarkistanut avaimieni läsnäolon kolme kertaa. Jotenkin vasta tämän OCD-kamppailun myötä olen alkanut myös arvostamaan kehoani oikealla tavalla ja pikku hiljaa myös kohtelemaankin sitä paremmin. Ennen, jos jalkani olisi revähtänyt yhtä pahasti kuin nyt, olisin linnoittautunut sohvalle syömään ja nukkumaan itkien surkeuttani. Nyt olen ottanut asioista selvää ja teen niitä juttuja salilla, mitkä eivät jalassa tunnu pahalta.
Mustavalkoiseen lähetykseen alkaa tulemaan siis värejä, heikosti mutta värejä silti.
Jotenkin sellaista pientä väsymistä on havaittavissa päivittäin, mikään ihmehän se ei ole kun vertaa sitä mitä kesällä tein siihen, mitä nyt teen. Kun henkisen rasituksen lisäksi tulee fyysistä, täytyy sen näkyä jossain. Minä kuitenkin tiedän, että tämä poikkeaa kevään väsymyksestä, tässä väsymyksessä on kyse hyvästä väsymyksestä. Mutta jottei kaasu painuisi liian pohjaan, perjantai illan ja sunnuntain pyhitän kokonaan itselleni - jos ei huvita tehdä mitään, en tee. Jos huvittaa, sitten teen.
Sen väsymyksen huomaa myös laahaavasta ja päämäärättömästä tekstistä..
Illalla olen alkanut pikku hiljaa pilkkomaan tarkistuksia välttääkseni kai ajan todellista lukemaa - en edes itse tajunnut asiaa ennen kuin eilen. Onko se sitten hyvä tai ei rutiinien rikkomisen kannalta, vaikea tietää mutta yhden uuden ystävän olen tuolta pilkottujen osien välistä löytänyt eli lompakon. Joten päätin, että se otetaan kokonaisuuteen mukaan tai sitten sitä ei tarkistella. Aamut on olleet nyt jotenkin haastavampia (28min) enkä oikein saa kiinni, että miksi. Vaikka minä olen väsynyt siihen tarkistamiseen ja minua sattuu selkään, on jumittumista alkanut tulemaan ennen niin helpoissa jutuissa. Kaiken lisäksi tunnun käyttävän ajanpuutetta ja väsymystä nyt tekosyynä sille, etten ole miettinyt miten voisin rutiineja muuttaa ja päästä noista jumeista.
Onko siis uusi mukavuusalue saavutettu?
Toki kotoa lähtiessä taannoin tapahtunut ikävä juttu palaa herkemmin mieliin ja se tuntuu muistuttavan joka nurkan takana - sillä voi olla vaikutusta lähtöihin. Usein havahdun myös miettimästä erästä tuttavaani, mielestäni täydellisen näköistä ihmistä, joka on juuri eronnut ja jäänyt yksinhuoltajaksi mutta tuntuu juhlivan harva se viikonloppu. Olen yrittänyt miettiä mitä alitajuntani tuolla yrittää minulle viestiä. Koenko tuon täydellisen ihmisen olevan "uhka" itselle näillä sinkkumarkkinoilla ja siten puukon isku huonoon itsetuntooni vai onko hän vain muistutus minulle siitä, mistä olen OCD:n vuoksi luopunut? Samoin löydän itseni miettimästä viikonloppua ja kohtaamista menneisyyden säätöihastusvihastus-kohteen kanssa. Otinko silti itseeni, kun en saanutkaan tavallista huomiota? Luokittelenko itseni siten jotenkin huonommaksi? Tulinko mustasukkaiseksi vaikka kaiken pitäisi olla jo mennyttä, ahdistuinko kun en voinutkaan hallita toisen saati omia tunteitani? Koinko tulleeni hylätyksi? Vai tajusinko oikeasti, miten vääriä me olimmekaan toisillemme - jonka toinen on hyväksynyt mutta minä en vielä?
Se sanakirja ajatusmaailmalleni olisi kiva.
Tietoisuusharjoitukset ovat jatkuneet aamuisin, tänäänkin mieleeni palautui takaumia lapsuudesta - kaverin perheestä, joka oli kylällämme jos ei vihattu niin inhottu ja jonka isää kaikki pitivät enemmän tai vähemmän sekopäänä. Muistan pelänneeni mutta sellaista rehellistä lapsen pelkoa se oli. Toisina aamuina tietoisuusharjoitukset ovat tuottaneet lähinnä vain tulevan ajan pohdintoja eikä siten aiheuttaneet mitään spesiaalia domino efektiä korvien välissä. Myönnän kyllä, että tietoisuusharjoitukset iltaisin ovat jääneet - kerran kokeilin ja nukahdin lattialle. Ehkä se juuri pelottaakin minua niiden tekemisissä, että nukahdan enkä voikaan tarkistaa? Vai jumittaako tässä se, että viikonloppuna juurikin nukahdin niin, etten tarkistanut mitään ja se sai OCD:n pakokauhun valtaan?
En tiedä ymmärtääkö kukaan muu mitä yritän selittää mutta tuntuu, että kahden edistysaskeleen myötä OCD taas ottaa yhden isomman vaihteen silmään - onneksi vielä on niin, että edistys johtaa.
Perhettäni en ole juuri miettinyt, ainoastaan Marakatille koitan olla tukena niissä määrin kuin pystyn. Se, onko minun valintani juuri oikeita Marakatille, on mahdotonta sanoa. Voin vain kertoa mikä minulle on auttanut ja antaa Marakatin löytää oma tiensä. En kiellä, etteikö isosiskon sormet syyhyäisi päästä neuvomaan mutta hienosti olen malttanut itseni..
..ainakin vielä.
Siinä siis sekavat OCD summaukset tältä viikolta, ihmeitä ei ole tapahtunut mutta väsytystaisteluhan tämä on. Muutoin olen kyllä huomannut itsessäni sellaista seesteyttä ja kykyä käsitellä asioita - siirtelen toki ikävien asioiden hoitamista yhä usein mutta omassa käytöksessä on silti otettu askeleita eteenpäin. Ehkä nyt pakko-oireiden junnatessa paikallaan, eheytyy joku toinen osa minusta.
Eli ehkä palapelin ensimmäiset palaset ovat jo sopineet yhteen.
Päivän pelko: Mitä jos tämä tie, mitä töissä kuljen, ei olekaan ollenkaan minun tieni? Pitävätkö nuo muut uudet minua vain kaikkitietävänä päällepäsmärinä?
Päivän absurdi ajatus: Tiputinko valkosipulia tietokoneeseen? Aiheuttaako se sille jotain?
Päivän biisi: Creep - Radiohead
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti