Niin. Minkäköhän tekosyyn antaisin sille, etten ole lähes viikkoon kirjoittanut mitään. Kuinka olisi kiire töissä? Liiallinen väsymys illalla? Turhan paljon aktiviteetteja viikolla? Seliseli, minä en ole vain saanut aikaiseksi kirjautua tänne ja kirjoittaa, ihan laiskuuttani ja mukavuudenhalusta.
Oikeastaan minua välillä niin tympii tämä aihe - tunnen blogin tällä hetkellä kömpelöksi ja tylsäksi toivoen, että minulla olisi teille joskus jotain muutakin kerrottavaa. Jotain jännittävää ja kivaa eikä vain pelkkää pakko-oiretta ahdistuksella tai ahdistusta pakko-oireella.
Mutta itse asiasta, oireiden kanssa ollaan vakiinnuttu aamuisin sinne 29 minuuttiin ja iltaisin 25 minuuttiin. Joskus on siedättäminen onnistunut, joskus ei ja sängystä ollaan hypätty ylös kuin vieterinukke. Joskus on tapahtunut keskimääräisten aikojen alituksia ja joskus ylityksiä. Jälkimmäiseen alan näkemään yhtymäkohtia - kuten perjantai aamun 32 minuutin suoritusta vauhditti torstaina puidut asiat terapiassa ja illalla nukahtaminen sohvalle niin, etten tarkistanut mitään. Sama itseasiassa toistui eilen, kolmen aikaan aamuyöllä totesin, että enköhän kömmi sängyn puolelle. Totaalisia "en tarkista mitään" iltoja ei nekään ole olleet vaan aamuyöstä olen kokeillut oven ja tsekannut avaimien läsnäolon sekä ehkä pikaisesti vessan vesihanat. Mutten muuta.
Ja tuollaiset illat, jos jotkin, saa minussa seuraavana aamuna kunnon hälytystilan päälle.
Ne keinot, joilla tuo totaalinen sammuminen ja tarkastamatta jättäminen ovat tapahtuneet, eivät vain ole olleet kovin hyviä. Liian vähäiset yöunet, liiallinen työstressaus yhdistettynä kokonaiseen pussilliseen sipsejä. En nyt ehkä kutsuisi noita iltoja vielä ahmintailloiksi mutta lähelle ollaan päästy taas enkä tunnu pääsevän tästä kierteestä irti - mieluummin olen tälläkin viikolla valinnut pussillisen sipsejä kuin mieltä rauhoittavan joogan. On niin raivostuttavaa elää näiden kahden ongelmavyyhdin keskiössä, silloin kun toinen niistä näyttäisi pysyvän kasassa, vuotaa toinen. Ja päinvastoin. Nytkin minä olen niin poikki ja puhki siitä, että olen nukkunut liikaa ja syönyt vääriä asioita aivan liikaa mutta silti haaveilen siitä, että samalla kun käyn laittamassa viikottaisen raha-anomuksen vetämään, kävisin Makuunissa. Ihan vähän vaan.
Tekisipä mieli vain käpertyä koko viikonlopuksi peiton alle ja piiloutua itseltänsä.
Tänään olisi ollut tiedossa elokuvailta yhden kaverin kanssa mutta en tiedä, jaksanko nähdä sen vuoksi tältä väsymykseltäni niin paljon vaivaa, että nyhjäisin hellojen äärellä puoli tuntia. Olen nyt laittanut takarajaksi itselleni, että vähintään kerran viikossa minä näen jonkun ystäväni. Olen toiminutkin niin ja niiden tapaamisten eteen minä olen valmis tekemään kaikkeni ja haluan voittaa kotoa lähtemisen ahdistuksen. Mutta on hankalampi perustella itsellensä minkä vuoksi ihmisen näkeminen, johon et pysty kuitenkaan 100% voi luottaa, olisi sen kaiken kivun ja tuskan arvoista. Se ei ole mikään järkevää syy mutta harva asia tässä OCD:ssa järkevää onkaan.
Olemme edistyneet OCD:n kanssa viime vuotisesta yhteisestä yksin leikkimisestä eräänlaiseen vuorovaikutukselliseen kauppaleikkiin, jossa minä olen nyt syksyllä edennyt pelkästä kaupan asiakkaasta kauppatavaran hinnoittelijaksi.
Tänään aamulla minä soitin pitkästä aikaa veljelleni kartoittaakseni isäni lähestyviä syntymäpäiviä ja sitä, voinko minä oikeasti mennä sinne. Ja ei, hyvältä ei kuulosta. Kissa, jonka äitini oli pakko ensin saada ja jonka hän kyllästymisen jälkeen antoi isälleni ja veljelleni, on nyt lopetettu sillä isä ei taas sietänyt sen pissailua ympäri taloa (mikä on ollut ihan normaali reaktio eläimeltä, jota pompotellaan paikasta toiseen). Jo tuo tarina sai minut niin vihaiseksi, että en usko isän syntymäpäivien vieton yhdessä koko muun perheen kanssa olevan ollenkaan hyvä ajatus. Näin meidän perheessä on aina toimittu, ei olla myönnetty tehtyjä virheitä ja deletoitu virhe tavalla tai toisella, jonka jälkeen jatkettu niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. On naurettavaa suuttua kissan puolesta, jota en ole edes koskaan nähnyt mutta minusta tuossa tarinassa kulminoituu KAIKKI se, mitä meidän perheessä on pielessä.
Miksi kukaan ei kysynyt, voisiko kissalle löytyä uusi koti jostain muualta?
Veljeni kertoi ko. tarinaa selkeästi häpeillen ja on kovin vakuuttunut siitä, että äidin kanoottia ei edelleenkään souda täysimääräinen inkkariporukka. Ja totesi tuon tarinan jälkeen, että hänen mielestänsä ei ole hyvä idea laittaa minua ja äitiäni samaan tilaan, edes isän syntymäpäivillä. Loimme tämän jälkeen yhdessä erinäisiä hauskoja mielikuvia siitä, minkälaiset synttärit niistä tulisi jos olisimme kaikki paikalla ja nauroimme yhdessä lopputulokselle - ei hyvä idea, ei sitten niin yhtään. Joko saavun isäni luo eri ajankohtana kuin synttärit ovat tai sitten en mene ollenkaan.
Minä en halua sytyttää kolmatta maailmansotaa ja romahduttaa samalla sitä, mitä olen itseeni saanut rakennettua.
Oli kuitenkin ilo huomata kuinka tänä päivänä puhumme jo aivan eri tasolla asioista kuin ennen. 1,5h puhelimessa meni hetkessä ja hyvä mieli jäi molemmille ikävistä jutuista huolimatta. Vaikka minä en käyttäydykään enää odotetulla tavalla ja sulaudu rooliini perheemme diplomaattina ja rauhantekijänä, ei se tarkoita välieni huonontumista veljeeni. Itseasiassa se, että seison vihdoin omilla jaloillani enkä suostu näyttelemään kaiken olevan kunnossa, on parantanut välini myös veljeeni.
Tällä viikolla kävin katsomassa leffafestareilla elokuvan "Bully" ja itkin niin teatterissa, matkalla kotiin ja vielä päästyäni kotiin. Jo sinä iltana mutta vielä voimakkaammin tänään olen onnellinen siitä, että minulla on yhä veli, jolle soittaa.
Päivän pelko: Katkeaakohan tämä syömisen kierre vasta kun painan 100 kiloa? Miksi minä en voi haluta enemmän olla hoikempi?
Päivän absurdi ajatus: Miksi minä en keksi mitään absurdia ajatusta?
Päivän biisi: Sting - Englishman in New York
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti