Sen sijaan, että olisin valmistautumassa kyläilemään ystävän luona, makaan kotisohvalla läppäri sylissä taistellen nukahtamista vastaan. Jo aamulla heräillessä oli jotenkin väsynyt olo vaikka unta takana olikin yli 9h. Aamulenkillä sama tahmea ja nihkeä olo jatkui eikä siitä lenkistä sitten mitään tullutkaan. Kotiin päästyäni tuntui kun pitäisi mennä takaisin nukkumaan tai teipata silmät auki. Joka kuukausittainen vitsaus ja aina minä unohdan sen vaikka ensimmäinen merkki eli jääkaapin tyhennys nähtiin jo eilen (paketillinen ruispaloja, kolme isoa rasiaa marjoja, vanilijajogurttia - vähemmästäkin olisi pitänyt tajuta).
Nyt siis pysähdyn, kuuntelen kehoani eli tänään en suorita sitten niin yhtään mitään.
Liekö juuri tuon eilisen jääkaapin putsauksen myötä mutta tänään tietoisuusharjoituksia tehdessäni (kyllä, ajatukseni ovat kuin pilviä ja minä olen sininen taivas - pilvet ei vaan tahdo liikkua mihinkään ja minäkin olisin sinisyydestäni kovin epäileväinen) mieleeni välähti pari uutta muistijälkeä niiltä ajoilta, kun kulutin aikaa näännyttämällä itseäni nälkään eli ollessani n. 18-vuotias. Hassua sinänsä, mitä kaikkea mieleni tallentaakaan, se on tullut huomattua viime aikoina muutenkin. Mutta kun yritän muistaa jotain muita juttuja niiltä täysi-ikäisyyden ajoilta, humisee muistoni tyhjää.
Tai ehkä siellä on vielä jotain sellaista, mitä en pystyisikään käsittelemään. Tai sitten nuo muistot ovat juuri niitä käänteen tehneitä muistoja eikä muilla asioilla olekaan niin väliä.
Kaikki lähti siis karkkilakosta kaverin kanssa noin kuukausi ennen joulua - kaveri sortui aiemmin mutta minä jatkoin, koska huomasin, että pystyin siihen ja sain siitä ihailua osakseni. Tuolloin aloimme kuljeksia lähikaupungeissa (vai kuntiako silloin vielä olivat) poikien perässä ja tunsin itseni rumaksi ankanpoikaseksi kaikkien kauniiden ja itsevarmojen kavereideni seurassa. Ja tuo oli myös sitä aikaa kun roikuin kaveriporukassa, jossa olin haluttua seuraa pääasiassa vain silloin, kun muita ko. jengistä ei ollut saatavilla.
Ja ne armonpalat kelpasivat minulle, koska ei minulla ollut ketään muutakaan.
Seuraava mielikuva karkkilakon jälkeiseltä ajalta on kun nukun kotini sohvalla hiihtolenkin jälkeen ja ajattelen, miten hienoa on etten ole syönyt kuin kolme appelsiinia sinä päivänä. Isä herättää minut koska on tuonut pyytämiäni rusinoita kaupasta. Minä syön koko kilon pussillisen rusinoita maidon kanssa, sillä minulla on niin nälkä. Ja ne rusinat maidon kanssa tuntuu parhaalta mitä olen koskaan syönyt.
En ole aivan varma, onko tämä seuraava mieleen palannut kohtaus ennen vai jälkeen tuon edellisen, mutta uskoisin, että vasta jälkeen. Olen viettänyt viikon Vuokatissa hiihtäen ja liikkuen kaverini perheen kanssa ja muistan siellä kärsineeni jo huonoa omaatuntoa Domino-keksien syömisestä. Kun palasin kotiin illalla, kävelin yläkerran puntarille ja lukema näytti 58.6kg - olin tyytyväinen siihen etten ollut lihonut.
Minä voin nähdä sen lukeman vieläkin aivan kirkkaasti.
Seuraavat välähdykset ovat kesältä. Kävelen kuumana kesäpäivänä kasvimaalta ja tunnen, miten ennen tuskin päälle mahtuneet valkoisista samettifarkuista tehdyt shortsit melkein tippuvat päältäni. Voin nähdä lonkkaluiden yläosan piirtyvän selkeästi ihosta ja se tuntuu mahtavalta. Ja minä nautin, että saan tehdä fyysistä työtä kuumana kesäpäivänä, koska sehän pitää minut laihana.
Meillä on sekarotuinen koira Veera ja alan tekemään Veeran kanssa pitkiä lenkkejä. Ensin lenkit sujuvat kävellen, sitten juosten. Muistan vielä sen kerran, kun tulin lenkiltä kotiin, jossa meillä oli vieraana tuttavaperheemme äiti. Ja kuinka äitini ja tuo tuttavaperheemme rouva ihastelivat sitä kuinka pitkästi olinkaan jaksanut juosta.
Syön myös usein (ja melkein ainoastaan) sinä kesänä olohuoneemme sohvalla porkkanoita, joita olemme saaneet äitimme veljeltä. Ne löytyvät mustasta isosta saavista multaan upotettuna (kai se oli joku säilöntäkeino) ja minusta ne porkkanat maistuvat ihanalta. Voin vielä tänäkin päivänä maistaa sen porkkanan maun suussani (koska ne oikeasti olivat ihan superhyviä, kai).
Eräänä loppukesän päivänä muistan syöneeni keittiön pöydän ääressä yhden ruisleivän kurkulla vaikka äitini pyytää syömään enemmän - ilmoitan ettei ole nälkä. Kerron lähteväni rullaluistelemaan kaverini kanssa läheiseen kaupunkiin. Olo on ihanan kevyt kävellessäni autotalliin hakemaan autoani. Kieltäydyn syömästä kaverini äidin tekemää ruokaa ja illalla menemme baariin, jossa minusta tuntuu hyvältä olla huomion keskipisteenä ja kuulla kehuja urheilijamaiseta olemuksestani. On ihan parasta olla laiha!
Kurkkuleipä oli ainoa ruoka, mitä tuona päivänä söin ellei 5 tequilashottia lasketa.
Viimeistään saman vuoden syksyltä muistan jättäneeni koulun tarjoamat lounaat väliin - milloin minkäkin vuoksi. Voin muistaa vielä sen sohvatuolin, johon jäin odottamaan muita ja tuntien todella voimakasta oloa. Voin vielä muistaa minkälaiset vaatteet minulla silloin oli ja minkälaista hajuvettä käytin. Sitä minä en enää muista, söinkö tuolloin enää juurikaan mitään ja jos söin, mitä söin.
Samaisena syksynä aloitin myös läheisessä kaupungissa thainyrkkeilyn ja istuin siis parina iltana viikossa koululla välttelemässä kotiin menoa, ettei minun tarvitsisi syödä. Treenien jälkeen ajoin kotiin ja löysin itseni usein vessasta ihailemassa miten solisluut näkyivät jo ja kylkiluistakin jo muutama. Lonkkaluiden tuntuminen sormenpäissä tuntui rauhoittavalta.
Tuona syksynä äitini joutuu jälleen sairaalaan ja hoidan perheen ruokaostoksia sekä huolehdin pikkusiskoni pääsystä kouluun. Muistan jo sitä ennen usein kiikuttaneeni kaupasta äidilleni tai pikkusiskolleni suklaata "muuten vain" tai leiponeeni paljon kuivakakkuja. Nyt nuo ruokaostokset sisältävät herkkuja muille mutta ei minulle. Ja muistan, kuinka käytyäni katsomassa äitiäni sairaalassa siskoni ja veljeni kanssa, lähden hetkeksi sairaalasta pois käydäkseni apteekissa ostamassa laksatiiveja. Muistan yhä edelleen sen kadunpätkän, jota kävelin ja kuinka olin pukeutunut pinkkeihin housuihin ja valkoiseen palmikkoneuleeseen - oli harmaata ja vettä tihuutti taivaalta eikä kadulla liikkunut muita.
Samalta syksyltä muistan kuinka kävelen portaita ylös huoneeseeni ja näen, kuinka vanhempani seisovat huolestuneina keittiössä ja pyytävät minua syömään. Kieltäydyn ja kävelen huoneeseeni, haluan olla yksin. Menen puntarille myöhemmin ja se näyttää 43,2 kiloa. Minua itseänikin hiukan pelottaa mutta en pysty vielä lopettamaan.
Tuo oli toinen ja viimeinen kerta kun kukaan koskaan yritti puuttua siihen etten syö.
Syksy tuo myöhemmin mukanaan ensimmäisen poikaystävän, jota kohtelin kovin ikävällä tavalla lopulta ja on yksi niistä asioista, joita haluaisin pyytää anteeksi. Syksyn jälkeen koittava talvi tuo mukanaan myös väsymisen ja mielikuvat siitä, kuinka lusikoin nälissäni paketista sokeria. Talvi tuo mieleeni poikaystävän positiivisen kommentoinnin siihen, miten paljon minä syönkään muihin tyttöihin verrattuna. Talven jälkeisen kevään muistoja värittää vehnäjauhojen syöminen suoraan pussista silloin kun kaikki muut ovat poissa kotoa. Alkukeväällä minä päätän myös katkaista välit poikaystävääni, koska minua ahdistaa.
Lakkiaisviikonlopun jälkeen muistan istuneeni aamuyön tunneilla keittiössämme ja syövän täytekakun puolikkaan. Viimeistään siitä hetkestä lähtien suhteeni ruokaan muuttui eräänlaiseksi vääristyneeksi taisteluksi riittävän ja ei-riittävän välillä. Ja sillä tiellä minä olen vieläkin.
Edelleenkin minua hämmästyttää se, miten terävästi voin nuo kaikki muistot muistaa - tuoksut, vaatteet, sään ja muiden ihmisten liikkeet. Tuon 1,5 vuoden jälkeen muutin pois kotoani ja kaupunkiin opiskelemaan piilottaen nuo em. muistot jonnekin kauas mieleni onkaloihin. Ahmimiseen palasin vuosia myöhemmin mutta kestoltaan tuo ajanjakso oli ehkä puolen vuoden mittainen.
Ainoa, mitä en pysty kunnolla muistamaan, on se, mitä tuona 1,5 vuoden aikana tunsin. Mutta sen muistan, etten itkenyt kertaakaan.
Päivän pelko: Jos en tänään tee muita poistumisharjoituksia kotoa kuin tuon aamuisen, onko huominen aamu yhtä tuskaa?
Päivän absurdia ajatus: Mitä jos herkuttelu jää taas päälle, jos käyn ostamassa irtokarkkipussin?
Päivän biisi: Don Huonot - Riidankylväjät (uskokaa tai älkää mutta tuo oli yksi isoimmista hiteistä silloin kun minä pääsin vihdoin luvallisesti baareihin - ja voin tämänkin tuomiin juhlintahetkiin palata salaman lailla)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti