Olen tällä hetkellä ihan suunnattoman iloinen yhdestä asiasta - siitä, että pitkällisen väännön jälkeen laskukäyrä tarkisteluihin kulutetussa ajassa jatkuu viime viikon huippulukemien suhteen. Illalla 25 minuuttia ja tänään aamulla alle 26minuuttia. Avainten tarkistelu on vähentynyt, herkuttelu ainakin kohtuullistunut ja töissä olen jo tähän mennessä ylittänyt minimitavoitteeni tältä viikolta. Liityin jopa uudelle kuntosalille ja eilen oli treffit hyvän ystävän kanssa - oli ihanaa vain hörötellä vaaterekkien äärellä ja olla puhumatta sanaakaan tästä kaikesta ikävästä. Tuota minun tulee harrastettua ihan liian vähän, siis ystävien kanssa ajan viettämistä, sen lisääminen kuuluukin talven listalle.
Minä pystyn tähän.
Aamuisin olen myös pitäytynyt tuossa yhdessä torkutuksessa ja pyrkinyt nukkumaan 7,5h, vähintään 7h. Ja oikeastaan minä olen alkanut odottamaan aamuisin noita tietoisuusharjoituksia - aina keskittymiskyky ei ole kyllä kohdallaan enkä vielä ole oikein osannut noita hengittelyjä sulauttaa tarkistusrutiineihini. Mutta odotan sitä hetkeä päivässä, kun aamun hämärässä hengittelen hiljaksiin kaupungin herätessä.
Minulle ei ole väliä enää vaikken tietoisuusharjoitteissa pääsisi tämän pidemmälle - nyt minulla on kerran päivässä aikaa vain ja ainoastaan itselleni.
On kyllä käsittämätöntä minkälaisia ajatuksia nuo harjoitukset pullauttavat mieleen. Tänä aamuna palasin siihen hetkeen kun kävelin 15-vuotiaana talvella semikaverieni kanssa kouluamme ympäri talvella ja yksi ujostelemistani pojista (tai no, niitä kaikkiahan minä ujostelin) tiputti jotain talvitakkini huppuun. Muistan vielä minkä värinen tuo takki oli ja minkälaiset hiukset minulla silloin oli. Mutta minä en pystynyt poimimaan sitä porkkanan palasta hupustani ollessani kauhusta jähmeänä vaan tuo rohkea kaverini kaivoi sen sieltä ja heitti sillä kyseistä poikaa. Ja minä olin yhä kauhusta jähmeänä ja paniikissa.
Minä en silloinkaan osannut puolustautua vaan halusin vain hävitä jonnekin likaisen harmaisiin koulun seiniin.
Tuo edellä mainittu tapaus kertoo kaiken minun kolmen vuoden yläasteestani - olin paniikissa koko tuon ajan. Miksi minua ei sitten raadeltu hengiltä yläasteella, kuten veljeäni? Kun näin mitä niille omalaatuisille omantienkulkijoille tai ulkonäöltään poikkeaville tapahtui, halusin tehdä kaikkeni etten joutuisi kiusaamisen kohteeksi. Pyrin pukeutumaan niin kuin muut, olemaan hiljaa ja ärsyttämättä ketään sekä miellyttämään niin opettajia kuin muita oppilaita. Eräällä tavalla minut pelasti pinnalle uusi luokkakaverini, kovapäinen tyttö, joka otti minut siipiensä suojaan ja osoitti siten suurimmalle osalle koulusta, että minut kannattaa jättää rauhaan. Kiitän häntä usein vieläkin hiljaa mielessäni.
Ja minä seurasin syrjäsilmällä, kun entisiä ala-asteen kavereitani kiusattiin ja nimiteltiin. Enkä minä puuttunut mitenkään vaikka toisten kiusaaminen tuntui pahalta, koska pelkäsin joutuvani itse saman kiusan kohteeksi.
Jollain tavalla minä siis selvisin yläasteesta. Silloin minä en vielä tiennyt minkälaista helvettiä isoveljeni oli samassa rakennuksessa käynyt läpi muutamia vuosia aiemmin. Kun sain tietää asiasta paremmin lukioaikana, minä aloin vihata koko kunnan koululaitosta sydämeni pohjasta - lukioni rehtorin hyvää palautetta kuunnellessani minä ajattelin mielessäni vain, että "turha sinun on nyt paikata virheitäsi minun kohdallani. Miksi sinä et auttanut minun veljeäni?".
Niin minä ajattelin usein sen jälkeen kun suoriuduin koulussa hyvin. Oli epäreilua menestyä.
Lukiossa kaikki muistutti vain siitä, miten pahasti koko koululaitos epäonnistui veljeni kohdalla. Ahdistus kasvoi lukiossa aivan omiin lukemiinsa ja syömishäiriö oli yksi ilmiö siitä. Toisekseen 18-vuotta täytettyäni alkoi myös juhliminen - kolme kertaa viikossa ei ollut mitenkään poikkeus. Kun toiset lukivat kirjoituksiin, me kaverimme kanssa juhlimme. Ja aina kun baarissa törmäsin veljeäni kiusanneisiin ihmisiin, teki mieli niiltä lässyttäviltä, hikisiltä äijiltä repiä silmät pois päästä. Eihän minulla sisu mihinkään sellaiseen riittänyt mutta sanoin en voi kuvata mitä niitä ihmisiä kohtaan silloin tunsin. Ja tunnen vieläkin.
Ihme kyllä pääsin kirjoituksista läpi. Ja jo niitä ennen tiesin, että halusin kyseisestä kunnasta niin kauas kuin vain Suomessa pääsisin.
Päivän pelko: Mitä jos tämä valitsemani hidas työtahti ei kelpaa työantajalle?
Päivän absurdi ajatus: Tippuikohan kynsien alta nyt murusia koneen sisälle?
Päivän biisi: Sami Saari - Ylöspäin
Anytime my friend, anytime t. naapuri
VastaaPoista