Halloo, halloo, halloo, onko sairaala?

Mikä olisikaan sen miellyttävämpi herätys aamulla klo 06:30 kuin kirkkaasti verhojen läpi paistava aurinko ja osastohoidossa olevan äitini puhelinsoitto. Pimennysverhot saan ostettua enkä äitini soittoihin tällä hetkellä vastaa, mutta silti minä vaan jäin miettimään tätä Suomen terveydenhuoltoa. En ole laisinkaan hoitoalan ammattilainen, mutta silti minua kummastuttaa kuinka maniasta nautiskelevan ihmisen annetaan pitää puhelin myös osastohoidossa. En minäkään ketään eristyksiin haluaisi, mutta mielestäni äidilleni puhelin on vain yksi väylä paeta sitä oikeaa todellisuutta sieltä itsevaltiuden keskiöstä ja vain hidastaa paranemisprosessia. Mene ja tiedä sitten, ehkä ne sairaalassa tietävät mitä tekevät.

Ja siinä aamuaurinkoa katsellessani jäin miettimään pitäisikö minun kuitenkin soittaa sairaalaan ja sanoa asiasta. Minä en niin millään jaksaisi enää huolehtia, mutta taas toisaalta 2/5 osaa biologisesta perheestäni on päättänyt, että on vain parempi myötäelää sairaudessa eikä välittää siitä, että äitini soittaa heille "enää vain aamu kuuden jälkeen 10 kertaa päivässä, koska sillä on varmaan siellä tylsää". Että jos minä en asiaa sairaalaan ilmoita, ei sitä ilmoita kukaan muukaan. Vai luotanko siihen, että ne siellä sairaalassa ihan oikeasti osaavat työnsä ilman omaisten vinkkivitosiakin?

Ehkä on ihan hyvä, että sen maniakauden päätteeksi  äidilläni "on vähän tylsää", eihän se sairaala mikään sirkus ole. Ja olihan siinä jo leipää ja sirkushuveja riittävästi, kun äitini matkusteli taannoin taksilla ympäri Etelä-Suomea eikä meistä kukaan oikeasti tiennyt missä se oli ja oliko se edes hengissä.

Käyn jatkuvasti vastaavia keskusteluja itseni kanssa, tuntuu kuin sisälläni olisi kaksi sumopainijaa koko ajan kehässä ottamassa mittaa toisistaan. Herrat (tai miksi ei rouvat, en tiedä onko naissumopainijoita olemassa) Vast Uu Ton ja Vast Uul Linen käyvät vääntöä siitä, pitäisikö joku asia tehdä. Minä en tarkoita tällä pelkästään tarkistamisia vaan tuntuu, että käyn tänä päivänä melkein minkä tahansa asian tiimoilta samaa juupaseipäs-keskustelua. Ja tämä juupaseipäs-keskustelu korostuu yleensä asioissa, joihin liitän jotain negatiivista. Tänäkin aamuna minä taisin olla oikeasti vaan niin kauhean surullinen siitä, mihin oma perhe on ajautunut. Ja että minä olen ajautunut sen ulkopuolelle ja muodostanut oman perheyksikköni Marakatin kanssa. Mutta en minä senkään totuuden jälkeen silti yhä edelleenkään tiedä, missä tässä kohtaa juuri tässä asiassa kulkee se vastuullisuuden/vastuuttomuuden raja. En minä tiedä mikä riittää tai mikä on oikein. Pitäisikö siis vai eikö pitäisi? Voisiko joku ystävällisesti antaa tähän ja kaikkiin muihin elämän varrelle sattuviin kysymyksiin ne oikeat vastaukset?


On vaikea nähdä muita värejä, jos on ns. kasvanut mustavalkoista tv:tä katsellessa. 


Minähän en ymmärrä samalla tavalla esimerkiksi termiä "vastuuton" kuin sen 90% ihmisistä ymmärtää. Minulle vastuuttomuus on jotain sellaista, minkä muut käsittävän "inhimilliseksi", "unohtamiseksi", "tavalliseksi elämäksi". Vilkas mielikuvitukseni kostautuu tässäkin, se kaivaa aina kaikennäköisistä termeistä ne ääripäät. Pystyn hetkessä näkemään, kuinka se vesihanan auki unotaminen leimaisi minut lopun elämäkseni vastuuttomaksi ja ajaisi velkahelvettiin eikä kukaan enää sen jälkeen haluaisi olla kuullakaan minusta ja menettäisin täten koko ihmisarvoni. Helppoa. Ja sitten tarkistetaan taas, koska minä en halua jäädä yksin.

Ja silti, mitä kauemmin nyhjään tässä nykyisessä kuplassani enkä uskalla sitä puhkaista, sitä enemmän yksin ja ulkopuolelle jään elämästä.  


Olen näissä tarkistelukuvioissa huomannut, että syy miksi jokin tarkistus keskeytyy ja se pitää aloittaa uudelleen, on se, että mieleeni pulpahtaa erinäisiä ajatusvyöryjä. Ajatukset voivat olla täysin irrationaalisia ("Ostaisinko tänään kengät") tai melko järkeviä, esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyviä ("Minäkin haluaisin poikaystävän" "Inhoaakohan se työkaveri minua"). En käy siinä vaiheessa ajatuksissani vielä mitään kauhukuvia läpi palavasta talosta, joka siis suoranaisesti liittyisi tekemääni tarkistustoimenpiteeseen,  mutta nuo muut ajatukset häiritsevät keskittymistä sen verran etten usko, että näin kuitenkaan varmasti oliko se hellan levy nollassa. Ja sitten tarkistetaan taas. Ja vielä kerran. Samalla toivon, että voisin tallettaa nuo ajatusvyöryt ulkoiselle kovalevylle niiden myöhempää tarkastelua ja tulkitsemista varten. Minä niin haluaisin ymmärtää, mitä sinä alitajuntani niissä minulle haluat sanoa.

Terapeuttini antoi kesäläksyksi lukea muutamia kirjoja ja tehdä tietoisuusharjoituksia, jotka auttaisi em. ongelmaan ja olenhan minä jo saanut ne kirjat lainattua. Ja ajattelen joka päivä, että kyllä minä huomenna teen niistä ensimmäisen ja luen sitä ensimmäistä kirjaa vähän. Ja joka päivä minusta tuntuu, että nyt minulla on niin rankkaa, että olen itselleni armollinen ja teen jotain muuta kivaa. Ja joka päivä ajattelen, että eihän loman pidä olla suorittamista, rentoudun nyt. Että kyllä minä heti huomenna sovin tapaavani jonkun ja menen sinne enkä peru viime hetkillä, mutta tänään, juuri tänään olen itselleni kiltti ja annan vapaapäivän tarkistamisesta enkä siis tapaa ketään.

Ja siellä minä istun yhä kuplassani ja toivon, että kunpa tulisi joku, joka puhkaisisi kuplan vaikka tiedän, ettei sitä kuplaa voi puhkaista kukaan muu kuin minä itse. Kunpa tulisi joku muu, joka ottaisi vastuun ja minä saisin olla hetken vailla huolen häivää. Kunpa tulisi, joku ihan muu.

Päivän pelko: Onkohan mikroni turvallinen kun se on jo noin vanha, pitäisiköhän minun ostaa uusi ihan kaiken varalta ennen kuin mitään tapahtuu?
Päivän absurdi ajatus: Jos pesin juuri käteni ja sormenpäät ovat kosteat, voinko laittaa tietokoneen laturijohdon pistorasiaan?
Päivän biisi: M.A. Numminen - Kuinka saisin rikki kookospähkinän

ps. En tiedä tuntuuko muista blogien kirjoittajista samalta vai onko se vain tämä henkilökohtainen aihe, mutta omat kirjoitukset näyttävät jälkeenpäin katsottuna ihan oksennusrykäisyiltä, samoilta kuin se helmiäispuuro marjasekoituksella vihreässä ämpärissä 3-luokalla. Mutta kaippa tämän sairauden kulku on kuten oksennustaudissakin: Ensin oksennuksen mukana poistuu viimeisimmäksi syödyt kiinteät asiat muuttuen vähitellen sappinesteiksi ja vasta kun vatsalaukku on oikeasti tyhjä, on olo kutakuinkin ookoo.

ps.2. Kiitos rakas mielikuvitukseni edellisestä.