Mikä on neurootikon unelma-ammatti? - Tarkastaja

Aloitin tämän aamun soittamalla äidin sosiaalityöntekijälle ja käymällä puntarissa. Huti yksi ja huti kaksi - tulos oli sama kuin olisi alkoholistina aloittanut aamunsa pullollisella punaviiniä tai antanut peliriippuvaiselle paketin arpoja.

Pääsin kuitenkin ulos ja lenkille vaikka päässä soikin lakkaamatta se viime viikkojen listahitti, että mitä jos minustakin tulee samanlainen kuin äidistäni miksattuna erinäisiin neuroottisiin kauhukuviin tulipalosta ja vesivahingoista. 

Mitä siis, jos minäkin lakkaan ymmärtämästä mikä on yön ja päivän ero, mitä jos minäkään en ymmärrä poliisien pysähtymismerkkiä ajaessani ylinopeutta ja pysäyttämiseeni tarvitaan piikkimatto? Mitä jos minullakin alkaa olemaan harhoja, mitä jos minun itseni pysäyttämiseksi tarvitaan piipaa-auto ja pari viikkoa suljetulla? Mitä jos kaikki alkaa siitäkin huolimatta pian taas alusta?

Minä kuitenkin tiedän jo tänä päivänä, että minä olen minä ja enkä äitini, vaikka olen kautta aikojen saanut kuulla kuinka samanlaisia me olemme ja vaikka häntä muistutankin ulkoisesti. Minä olen valinnut eri tien kuin äitini. Vaikka se tie tuntuukin välillä siltä, että ajaisin vuoristoradalla vaunulla, missä ei ole jarruja ja kaikki pelot kolisee samalla niskaan kuin konsanaan alasimet Kelju K. Kojootin päälle. Minä olen valinnut toisin. 

Olen pitkään halunnut löytää syyn siihen, miksi juuri minusta tuli tällainen neurootikko mutta mikään kirja ei tunnu antavan yksiselitteistä vastausta. Netti on pullollaan teorioita streptokokista, stressireaktiosta aina geeniperimän tasolle saakka mutta mikään niistä ei tunnu kertovan suoraan minusta ja minun taustoistani. Onko syyllinen perimäni, esimerkiksi äitini tai hänen veljensä, jotka ovat niin kauan kuin vaan muistan kärsineet erinäisistä mielenterveysongelmista? Kävikö minulla todella huono mäihä noissa geeniarpajaisissa ja minusta kuulukin tulla hullu? Vai vaikuttiko sittenkin enemmän ympäristö, joka pakotti minut tunnollisena tyttönä selviytymään hengissä, keinolla millä tahansa? Iskikö ennenaikainen estrogeenivajaus, streptokokki vai mikä ihme minussa oikein on vikana?

Vaikka etsin vielä syytä, en enää etsi syyllistä. Hyvinä hetkinä mietin, että sairauteni on juuri minulle tarkoitettu, koska olen niin vahva, että kestän sen ja olen onnellinen siitä ettei esimerkiksi pikkusiskoni joudu kärsimään tästä. Huonoina hetkinä olisin taas valmis nyrkkeilykehään maailmankaikkeuden kanssa koska tämä on niin epäreilua.

Olen päätynytkin ajattelemaan alustavasti itsestäni ja sairaudestani näiden kaikkien teorioiden keskellä niin, että minulla on ollut suurempi alttius sairastua geeniperimäni myötä ja ympäristössäni tapahtuneiden asioiden yhteenlaskettu summa oli sille alttiudelle kuin bensa liekeille. Rinnastaisin siis tylysti sairauteni yhdeksi riippuvuuden muodoista - yhtälailla kuin alkoholisti pakenee ahdistusta alkoholiin, minä pakenen sitä vesihanojen tuijotteluun. Tosin koska en ole alisuoriutuja, pidän tiukasti kiinni myös syömishäröilystäni ja siitä seuraavasta itseinhosta hellojen tarkistelun seurana. Eipähän ole vaikeaa näillä eväillä täyttää yhden vuorokauden tunteja. Tämä minun oma teoria toki ei selitä sitä, miksi muut ehkä tunneköyhistä lähtökohdista olevat eivät jaa tätä tarkistamisen iloa kanssani. Tai miksi se kultalusikka suussa syntynyt hinkkaa kätensä vereslihalle vesihanan alla vaikka näennäisesti kaikki on valmiiksi annettu. Mutta tällä hetkellä minun on tätä helpompi ajatella näin, kolmen vuoden päästä voin olla täysin erimieltä.

Mutta kuten kaikissa kauhuelokuvissa käy, vaikka kuinka päättäisi ettei avaa sitä ovea, jonka takana tietää mörön odottavan, tulee vääjäämättä se hetki lähemmäksi kun ovi on pakko aukaista ja kohdata mörkö silmästä silmään. Minä aavistan jo hiukan, miltä se mörkö näyttää. Ja tiedän, että minun pitäisi kääntyä.


Päivän pelko: Mitä jos minusta tulee samanlainen kuin äidistäni
Päivän suosikit ahdistusasteikolla: Hellan levyt ja vessan vesihana
Päivän kappale: The Killers - Under the Gun