Piiri pieni pyörii

Tein sunnuntaina päätöksen kokeilla olisiko yhdellä tarkisteluvapaalla päivällä mitään vaikutuksia olotilaani ja tarkistuksiini eli en pakottaisi itseäni poistumaan kotoa kertaakaan, jos en haluaisi. Paskan marjat, sanoisi kettukin - heräsin yhdeltätoista, söin aamiaisen kolmelta, nukuin yhdet horteiset kahden tunnin päikkärit, söin taas vähän ja kruunasin koko komeuden käymällä iltalenkillä Makuunissa, joka sijaitsee kotoani n. 100m päässä. Pieleen meni, vaikutukset nolla tai pikemminkin miinusmerkkiset, jos tämän aamun lenkille lähtö on eilisen peilinä. Mutta, jotain hyvää sentään silläkin kokeilulla oli. Iltalenkillä Makuuniin piipahdin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja huomasin kirjaston hyllyssä Marianne Käckon kirjan "Tapa minut, äiti!", jota on suositeltu meidän syömishäröilijöiden luettavaksi yhdessä jos sun toisessakin blogissa. Lainasin kirjan ja luin sen samalta istumalta samalla kun mutustelin Makuunista haettua iltapalaani.

Oli kornia syödä karkkia samaan aikaan kun luki tekstiä, missä kerrotaan kuinka joku melkein kuoli, koska ei suostunut syömään enää. Mitään suurta herätystä en kirjan luettuani kokenut, en uponnut niin syvälle itse aikoinani. Tajusin kuitenkin, että asiat olisi voinut mennä pahemminkin jo varhaisessa vaiheessa, mutta jokin laittoi minut selviytymään jo silloin. Ja se sama mystinen voima on auttanut minua selviytymään tähän päivään saakka, kampeamaan itseni, päivä toisensa jälkeen eteen tuotujen esteiden ylitse.

Mikä se voima on ja miksi se tuntuu olevan hukassa juuri nyt kun haluaisin tästä OCD pirulaisesta eroon? 

Itse koen, että tällä hetkellä syömishäröilyni on kuin siinä jalankulkija-liikennemerkissä oleva lapsi, jota se aikuinen OCD pitää kädestä kiinni. Tiedän, etten ole ollenkaan ainoa pakkoneurooseista kärsivä ihminen, jolla on myös syömishäiriötausta takana, ymmärtääkseni se on hyvinkin yleistä. Onhan sekin asioiden kontrolloimista äärimmäisellä ja epänormaalilla tavalla, kuten OCD:kin. Itselläni syömishäröilyni näkyvin osuus (eli sairalloinen laihuus) oli kovin lyhyt ja vielä tänäkin päivänä minä ihmettelen mitä tapahtui. Miten ymmärsin, etten voi jatkaa enää niin ja miksi minulle ei käynyt niin kuin kirjan tytölle ja lakkaisin haluamasta syödä? Tässä kohtaa omassa elämässäni päätin lukion, olin ensimmäistä kertaa rakastunut ja sain hyväksymiskirjeen ammattikorkeakouluun. Koinko minä, että pelastus ahdistuksesta tulikin muutosta eikä minun enää tarvinnut olla syömättä?

Ja hyppäsikö OCD pari vuotta tämän jälkeen vain anoreksian tilalle?

Itse kuitenkin koen, että syömishäröilyni tänä päivänä on jo 90% menneisyyttä. Kyllä minä tiedostan vieläkin paljonko missäkin ruoassa on kaloreita noin suurinpiirtein, mutta olen itselleni tänä päivänä hyvänä päivänä paljon sallivampi kuin ennen - enkä tällä tarkoita noita "voitelenkehonidonitsillasipseilläpatongeilla"-päiviä, ne eivät ole hyväksi kellekään. Kunpa minä vielä saisin tänä päivänä ihmiset uskomaan, että jos puhun laihduttamisesta, en tarkoita sillä itseni näännyttämistä. En minä halua olla sairaalloisen alipainoinen, minä tiedän tarvitsevani ravintoa elääkseni ja tehdäkseni niitä asioita, mistä pidän. Vallan hyvin minä tiedän myös ettei paino kerro sitä miten hyvä itsetuntoni on tai kuinka paljon ihmiset minua rakastavat. Mutta silti jos mainitsenkaan sanan "laihduttaminen", alkaa kuoro vieressä laulamaan ettei minun tarvitse laihtua ja olen vain pinnallinen. Tai että minusta tulee taas luuranko, jos laihdutan, minun pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin olen - ja jonka jälkeen minua kaduttaa se, että ylipäätään avasin suuni. 

Minulla ei tunnu olevan toisten mielestä enää oikeutta kehooni historiani vuoksi.

Tunnen yksinkertaisesti oloni vieraaksi tässä kehossa, minä en viihdy tässä 10kg isommassa olomuodossa, mitä olen viime kesään verrattuna. Minä tiedän, ettei 10 kilon kadottaminen toisi pelastusta tästä ahdisuksesta taikka OCD:sta, mutta ei niiden kantaminenkaan mitenkään asiaa edistä, etenkin kun inhoan sitä, mitä olen tehnyt itselleni ahmimalla nuo kaikki sipsit ja karkit kurkustani alas. Välillä mietin pelkäänkö itsekin alitajuisesti sairastuvani anoreksiaan uudelleen, koska tunnen tietoisesti tyriväni kaikki yritykseni poistaa nuo näkyvät kerrokset ja kilot, joiden alla oikea minäni piileksii. Vai onkohan se kärsimättömyyteni, joka pilaa kaiken, kun asiat eivät menekään niin kuin haluan enkä pääse tavoitteeseeni suunnitellussa ajassa? Pilaanko kaiken heti alussa, koska en halua näyttää ihmisille minkälainen epäonnistuja minä voisin olla? Vai pelkäänkö sitä elämää, minkä tuo 10 kilon kevennys minulle tarjoaisi eikä minulla olisi enää mitään, minkä alle piiloutua?

Onko tästäkin läskistä tullut minulle vain yksi suojakilpi ja tekosyy lisää olla kohtaamatta ahdistusta? Eli kun ahdistun ajatuksesta tehdä pakkotarkistuksia, on sittenkin helpompi syödä liikaa ja jäädä kotiin, koska tunnen itseni siten epämiellyttävksi enkä halua mennä ihmisten ilmoille?

Just. Piiri pieni se vaan pyörii.

Päivän pelko: Pidänkö edes työstäni, mitäköhän minä todella haluan tehdä?

Päivän absurdi ajatus: Jos kynteni alla on kaurahiutale ja käteni käy lähellä pistorasiaa, voikohan kaurahiutale tippua sinne pistorasiaan aiheuttaen oikosulun?

Päivän biisi: Jukka Poika - Älä tyri nyt