Huomiohuorausta

Aamulla tein jotain sellaista, jota en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Sen vakituisen aamukävelyreittini sijaan päätin kotoa ulos päästyäni lähteäkin täysin päinvastaiseen suuntaan ja tuosta valinnasta tullut tunne oli lopulta niin vapauttava, että kävelin aina Mustikkamaalle saakka. Aamuherätykseksi tuli Reittioppaan mukaan 10,8km. Uutta ei ollut se, että valitsen toisen reitin. Uutta oli se, että en ole koskaan aiemmin Mustikkamaalla käynyt vaikka se onkin tuossa "ihan kävelymatkan päässä". Eli minulla ei ollut hajuakaan siitä mitä reittiä sinne kulkisin ja eksyisinkö luvattomalle maaperälle - ei liiallista ennakointia reittivalintojen suhteen eikä tienpuolen vaihtamista silloin, kun vastaan käveli muita ihmisiä tai jouduin ohittamaan kesäinhokkini terassin täynnä kaljasta pinkeitä setiä ja tätejä vaikka tunsinkin itseni satakiloiseksi mursuksi kuivalla maalla. Minä vain kävelin ja Mustikkamaalla teki mieli tuulettaa.

Olen yrittänyt olla vähemmän kriittinen kirjoituksieni suhteen, koska ymmärrän niiden olevan niitä suunnittelemattomia yrjöjä, joiden kuuluukin tulla näkyviin sellaisena kuin ne ovat. Mutta välillä minä mietin kirjoitanko näitäkin tekstejä vain saadakseni huomiota. Valitsenko minä draamaillakseni sanani niin, että elämäni kuulostaisi paljon kamalammalta kuin mitä se oikeasti on.

Olenko minä vain epätoivoinen huomionarkkari? 

Lapsuudessani moni asia oli hyvin - oli ruokaa, vaatteita, väkivallaton ympäristö, sisaruksia ja keskenään toimeentulevat vanhemmat. Mutta silti tuntui alituiseen siltä, että jäin vaille sellaista huomiota, jota kasvava lapsi/nuori olisi tarvinnut. Ei, minä en syytä ketään, koska elämä oli nyt vain sellaista ja vanhempani taatusti tekivät silloin sen minkä pystyivät. Kun vanhemmilla oli paljon töitä, veljeäni kiusattiin koulussa ja pikkusiskoni hädin tuskin käveli niin minä opin selviytymään ja saamaan hetkellisesti huomion sillä, etten minä aiheuttanut mitään ikävää ja menestyin siinä mihin ikinä ryhdyinkin. 

Huomion metsästys jatkui kouluvuosinakin - jos sain huomion ja joku minut hyväksyi kaverikseen, ei mennyt kauaa kun halusin lisää huomiota niiltä vielä vähän suositummilta tytöitä ja hylkäsin tuon vanhan kaverini toisten tieltä. Sen vuoksi ajauduin hyvin usein ns. kolmanneksi/viidenneksi pyöräksi erinäisiin tyttöporukoihin. Janosin sitä, että saisin olla jonkun paras ystävä, jonkun ihmisen keskipiste. Ja kun huomasin, etten sitä yrityksistäni huolimatta ollut tytöille, saati pojille, oli se kuin mäkkäriateria nälkäiselle ja huonolle itsetunnolle. 

a) Olen ruma b) Kukaan ei välitä, paitsi, jos en aiheuta mitään pahaa kenellekään

Ja vaikka minä myöhempinä vuosina juhlin joka viikonloppu, näännytin itseni 40 kiloiseksi ja söin jauhoja suoraan pussista lihoen taas lähemmäksi 70 kiloa, ei kukaan huomioinut sitä mitenkään vaikka kaikki tekoni huusivat sen puolesta. Että minäkin halusin vain tulla nähdyksi.

Jälkeenpäin moni silloinen tuttava on sanonut kuinka näki, ettei kaikki ollut hyvin, muttei uskaltanut puuttua. Ja minä olen voinut sanoa heille, että ei se mitään. Olisin halunnut lisätä tuohon perään, että se olisi ollut ainoa asia, jota minä kaipasin. Että joku olisi huomannut miten eksykissä olin, mutta ainoa mitä nähtiin, oli hyvä koulumenestys ja se, että kuuntelin, olin läsnä ja välitin silloin kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Jätin lauseen lisäämättä, koska en halunnut loukata ketään. Selvisinhän minä ongelmitta kuitenkin.

Tähän päivään asti. 

Nyt nuo kaikki typerät teiniongelmat ovat myös pinnassa kaiken muun tämän roskan keskellä. Ja nuo teininä lanseeraamani lainalaisuudet pätevät yhä sisälläni. Siksi minä yhä mietin, että teenkö tämän vain saadakseni huomiota. Eli onko kaava yhä sama vanha vai olisiko sillä oikeasti mitään väliä, vaikka tätä blogia ei näkisi tai lukisi kukaan.

Ehkä itseni täytyisikin miettiä ennemmin sitä miksi minä en voisi vain unohtaa muut ja kirjoittaa ilman, että ylianalysoin sen perimmäistä tarkoitusta? Mitä ihmettä minä tässä kirjoittamisessa arastelen, sitäkö, että olen itselleni vihdoinkin rehellinen mistä minä tulen ja millaiseksi elämäni on mennyt?

Päivän pelko: Miten ikinä pystyn huomenna olemaan sovitulla paikalla sovittuun aikaan?

Päivän absurdi ajatus: Entä jos avaimet tippuvat taskustani mereen?

Päivän biisi: Muse - Map of The Problematique