Bye Bye Baby

Minä en muista tarkalleen sitä hetkeä, kun löysin nykyisen jokapäiväisen kumppanini. Mutta muistan sen hetken, kun päätin, että meidän on tullut aika erota.

Päivä oli kutakuinkin vuosi sitten, 5 viikon kesäloma oli päättynyt ja työt alkaneet. Se oli kuin mikä tahansa arkiaamu mutta minä istuin eteisen lattialla ja itkin. Itkin sitä etten tiennyt pääsenkö töihin sinä aamuna. Itkin sitä, että olin tarkistanut ja valokuvannut hellanlevyjä, vesihanoja, johtoja ja virtapistokkeita jo yli tunnin enkä vain pystynyt irtautumaan. Itkin sitä, että olin viettänyt koko 5 viikon kesälomani pääasiassa kotonani, koska en halunnut tarkistaa enää. Itkin sitä, että illuusioni siitä, että kaikki on kuitenkin vielä hallinnassa, oli murtunut. Itken itseasiassa aina vieläkin, kun palaan siihen hetkeen vaikken lopulta edes tiennyt, mitä silloin itkin. Mutta siinä eteisen lattialla kyhjöttäessäni päätin, että tämä riittää. Mitä tahansa sisälläni oli sykkyrässä ja solmussa, minä haluaisin sen ulos.

Pääsin töihin ja varasin ajan lääkärille.

Kulunut vuosi on sisältänyt useita keskusteluja erinäisten päätohtoreiden kanssa, vierailuja SyHä-klinikalla, mutta vihdoin valtio antoi minulle kaksi leimaa keskelle otsaa (ihme ylisuorittamista taas normaaliin kansalaiseen nähden) ja myönsi, että olen riittävän kukkuu saadakseni tukea terapiaan. Ja se oli päivä, kun itkin onnesta. Sinä päivänä oli ihanaa olla neuroottinen ja vielä syömishäiriöinenkin.

Minun onneni (jota en ole aina ymmärtänyt) on ollut aina se, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka todellakin rakastavat minua sellaisena kuin olen ja yrittävät ymmärtää. Ne samat ihmiset, jotka ovat siitä huolimatta jääneet, että itse olen käyttäytynyt ala-arvoisesti. Blogini on osittain osoitettu teille, kiitokseksi siitä, että olette siellä ja siksi, että ehkä saisitte lisää lihaa luiden ympärille niihin asioihin, mitä teille olen yrittänyt/yritän kertoa.

Toisekseen, kun ahdistuksen hanat aukaistiin viime syksynä, on sen jälkeen ajatustulva ollut niin valtava, etten ole kaikkia hyviä oivalluksia saanut kiinni sieltä tulvan keskeltä ja ajattelin blogin olevan väylä niiden konkretisoimiseksi. Olen ollut aina hyvä kirjoittamaan ja kirjoituksissani uskallan olla rehellisempi itselleni kuin päivänvalossa, ehkä ymmärrän itseäni paremmin kun saan ajatukseni talletettua johonkin. Yritin kyllä tavallistakin päiväkirjaa mutta surkastuneet sormi/käsilihakseni eivät pysy tämän ajatusvirran perässä. Jätetään ne lihakset siis surkastumaan ja mennään sieltä mistä nykyaikana aita on matalin.

Kolmanneksi, en itse koskaan löytänyt suomeksi kirjoitettua blogia OCD:sta, josta olisi voinut saada vertaistukea. Toisaalta en sitä alkuun kaivannut, koska tunnen ihmisiä, jotka kärsivät/nauttivat tämän sairauden lievemmistä muodoista. Nyt kun oma terapiointiprosessi lähti liikkeelle, olisi ollut kiva lukea minkälaista taivalta toiset neurootikot taivaltavat. Joten jos tänne joku joskus eksyy hakusanalla "OCD" niin tervetuloa ja varoitus välillä liiallisuuteenkin menevästä mustan huumorin käytöstä. En voi sille(kään) mitään.

Päivän pelko: Montakohan kirjoitusvirhettä tähän tuli?
Päivän tarkistukset: Vähäiset (syy: Marakatin seura)
Päivän kappale: Pariisin Kevät - Painovoimaa