"Soitatko isällesi joku päivä" sanoi äitini puhelimeni vastaajassa eilen aamulla klo 06:45 jätetyssä viestissä (Virhe 1: Kuuntelin viestin ja samantien huonon lapsen haarniska oli taas niskassani). Asia jää aamulla, mutta illalla kauppaan kävellessäni hyvissä fiiliksissä päivän vähemmän ahdistavasta olotilasta päätän pirauttaa isälle ihan pikaisesti (Virhe 2: Do I need to say more? Kts. edellinen virhe).
Jonkun aikaa juteltuamme isän kanssa niitä näitä kerron äidin jättäneen viestin vastaajaan ja sitten tulee ensimmäinen isku sisuskaluihin: "Äidillä on teitä tyttöjä niin kova ikävä ja se kyselee onko teistä kuulunut mitään". Toistan sen saman lauseen isälle mitä olen hokenut koko tämän äidin keväisen viihdeohjelman aikana ja sanon, että hoidan oman suhteeni äitiini niin kuin parhaaksi näen. Ja että äitini soittelee vain minulle, miltäköhän Marakatista mahtaa tuntua kun äiti tuntuu unohtaneen sen (Nro 1. yrityksissäni puolustautua. Huono sellainen).
Henki kulkee vielä.
Juttu jatkuu äidin ympärillä ja sitten tulee toinen isku:"Nyt kun soitit niin sanonko terveisiä äidille sinulta, kun se seuraavan kerran soittaa?". Siinä nakkipakettien äärellä kaupassa seisoessani pystyn tuntemaan kuinka sisuskalut vaihtaa paikkaa ahdistuskäyrän mennessä jo yläasteikolla ja änkytän vain että sano sille, että ei soita ainakaan varttia vaille seitsemän aamulla ja että minä kyllä itse soitan sille kun olen siihen valmis. Isä kuulostaa hivenen pettyneeltä ja minä epäkiitolliselta kimittävältä kakaralta. Puhelu katkeaa tässä vaiheessa huonon kentän vuoksi ja soitan uudelleen ostokset tehtyäni (Virhe 3: Miksi et voi joskus lopettaa ajoissa?).
Juttelu jatkuu ihan taas jostain muusta kuin äidistä ja päätän kysyä mummoni vointia eli isku numero kolme:"Koko ajanhan se kyselee, että tuletko tänne ollenkaan kesälomalla". Siinä vaiheessa päivällä pienesti kasaantuneesta itsesuojelumekanismista ei ole mitään jäljellä, ahdistuskäyrä ylikuumenee ja totean tästä kaikesta lyyhistyneenä, että kyllä minä sinne kesälomallani vielä ehdin ja alan heti kotiin päästyäni katsomaan sopivaa päivää (Virhe 4: Älä lupaile liikoja. Ikinä).
Tiedän, ettei isä tarkoittanut sanojaan niin kuin minä ne luurin toisessa päässä koin. Mutta hetkessä hyppäsin siihen samaan syyllisyyden onnenpyörään missä aikoinani perheeni kanssa pyörin. Minä olen huono lapsi, koska en halua nähdä äitiäni. Minä olen huono lapsi, koska en joka päivä soita isälleni. Minä olen huono lapsi, koska en pysty lähtemään kotikotiini ilman, että minulle tulee joku muu tarkistamaan hellan levyt. Minä olen huono lapsi, koska pelkkä ajatuskin kotikotiin menemisestä saa minut valtan ahdistuksen valtaan. Minä olen huono lapsi, koska en haluaisi nähdä minkälaiset jäljet äitini tempaukset on tällä kertaa jättäneet rakkaaseen isääni. Minä olen huono lapsi, koska pelkään etten pysty ohittamaan olankohautuksella mummoni kysymystä siitä mikä on oikein vialla. Minä pelkään että menemällä kotikotiin, minä murrun täysin enkä jaksa näyttää isälleni, että kaikki on hyvin. Minä en enää yksinkertaisesti osaa tehdä mitään oikein, olen jopa tuhlannut kesälomarahani niin hyvin ettei minulla oikeasti olisi rahaa ostaa junalippuja.
Kyllähän kaikkien lapsien pitäisi haluta nähdä vanhempansa ja rakastaa niitä sellaisina kuin ne ovat - kuten sinäkin toivot itseäsi rakastettavan.
Illalla pakko-oireet oli yhtä tuskaa ja rähisin turhasta Marakatillekin. Totuus on se, etten minä voi välttää sinne maalle menemistä - mummoni on vanha eikä hänen elinajastaan ole tietoa onko se vuosissa vai kuukausissa. En minä voi pettää lupaustani hänelle, vaikka pelkkä ajatuskin maalle lähtemisestä saa pahoinvoinnin aallon pyyhkäisemään ylitseni.
Tänään päivällä lähdin pikaisesti käymään kirjastossa enkä siis juurikaan tarkistanut mitään kotoa lähtiessäni, koska ajattelin viipyväni vain hetken eli eräällä tapaa jätin ts. suojautumatta ahdistavilta ajatuksiltani. Kirjastossa huomasin, että siellä esiintyi kehitysvamman omaavista henkilöistä ja heidän opettajistaan koostuva bändi. Jäin katsomaan heidän esitystään ja mitä minulle tapahtui, kun tuijotin sitä poikaa, joka yhdellä kädellä hakkasi niitä rumpujansa? Minä itkin. Taas. Jumankauta, en voi kohta mennä millekään julkiselle paikalle, kuka nyt alkaa oikeasti itkemään kuullessaan kun bändi soittaa "Kolme cowboyta"?
Ensimmäisiä kyyneleitä pyyhkiessäni minä mietin itkenkö säälin vuoksi tai näenkö taas siinä rumpalipojassa veljeni, jolta epäreilulla tavalla riistettiin oikeus normaaliin elämään? Sitten minä ymmärsin miksi itken. Tuo rumpalipoika soitti ja selkeästi nautti siitä mitä tekee eikä ollut vammastaan huolimatta luovuttanut.
Ja minä tajusin, miten paljosta minä olen jo tähän päivään mennessä luopunut.
Olen luopunut harrastuksista, joista nautin. Olen luopunut kavereista, joista olisi voinut tulla ystäviä. Olen luopunut uusista kokemuksista, joista olisi voinut tulla ikimuistoisia. Olen luopunut ihmisistä, joista olisi voinut tulla elämänkumppaneitani. Olen luopunut lupaavista töistä, joissa olisin voinut menestyä. Olen luopunut hetkistä ystävien kanssa. Olen luopunut matkustelemisesta. Olen luopunut omasta elämästä pitääkseni muita pinnalla. Olen luopunut muista pitääkseni itseni kasassa.
Miksi?
Päivän pelko: Olenko maksanut tästä kaikesta pelkäämisestä jo liian ison hinnan, mitä jos tämä onkin liian myöhään?
Päivän absurdi ajatus: Teenkö tätä tietoisuusharjoitetta nyt ihan varmasti oikein, mitä tässä pitäisi ajatella?
Päivän biisi: Foo Fighters - Learn To Fly
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti