Työtä etsii ammattitaitoinen itkuvirsien esittäjä

Arvasin, että tämä tunne tulee tämän bloginkin kanssa eteen. Se "muka tunne" kun ei enää millään jaksaisi kirjoittaa ja haluaisin unohtaa koko jutun. Sama tunne hiipii esiin ainakin harrastuksissa - innostun äärimmäisen helposti, mutta kun kokeilua on takana n. 2 viikkoa, tulee totaalinen kyllästyminen. Tai siksi minä itse olen tähän saakka kutsunut, kun olen keskeyttänyt n. 90% aloittamistani harrastuksista elämäni aikana. Ja se sama "muka tunne" hiihtää perässäni myös aamuisin ja iltaisin, kun olen päättänyt, etten tarkista sitä vesihanaa kuin kerran. Se "muka tunne" kertoo, että en minä tänään jaksa, minä sitten huomenna olen päättäväisempi ja tarkistan sen vesihanan oikeasti vain kerran.

Ja siitä seuraa itseensä pettyminen, koko ajan vahvistuva kehä, joka vastaavasti ruokkii sisälläni olevaa ahdistusta, joka taas ruokkii niin tarkistamisia kuin syömishäröilyäkin. Ja niin edelleen, karuselli jatkaa pyörimistään.

Enpä minä oikeasti taida tietää edes mitä kyllästyminen oikeasti on, koska käytän kyllästymistä verukkeena lähes kaikkeen elämässäni. Oikeasti minä luulen, että jälleen kerran minun on vain niin äärimmäisen vaikeaa raahata itseäni pois sieltä kuplasta, omalta mukavalta mukavuusalueelta, jossa ei tapahdu mitään pahaa eikä yllättävää. Kun se alkuhuuma ja innostus levyjen tarkistamisesta vain kerran on muuttunut vaiheeksi, jossa tulee ponnistaa ja kurkata nurkan taakse tietämättä mikä siellä odottaa, minä saan tuon "muka tunteen", että minä kyllästyn ja etten minä muka jaksa.

Siksi minä käyn tänne kirjoittamassa päivittäin vaikka pelkän "olen elossa"-lauseen. Minä vien kerrankin jotain loppuun.

En tiedä pelottaako minua katsoa sinne nurkan taakse, koska minä en tiedä mitä siellä odottaa enkä minä siis tietäisi, miten minun tulisi sitä asiaa käsitellä. Mietin tänä päivänä monia asioita kuten ihmisten kanssa käytyjä keskusteluita ja tapahtumasarjoja ennakkoon. Minä omassa pikku päässäni vilkkaan mielikuvituksen avulla päätän ja suunnittelen miten keskustelu tullaan käymään ja mitä tapahtuu. Ja sen minä luulen olevan yksi suurimmista ongelmistani - minä ennakoin aivan liikaa.

Tottakai jokainen joskus miettii ennakkoon asioita, mutta minä olen vienyt ennakoinninkin liiallisuuksiin. Näkyvintä se toki on tarkistusten yhteydessä, mutta en ole tajunnutkaan miten paljon ihan oikeasti ennakoin ihan kaikkea, mietin jopa nyt sitä ennakkoon, minkälaisen keskustelun tulen torimyyjän kanssa tänään käymään. Olen aiemmin uskonut vain "haaveilevani" asioista, siis miten niiden tulisi optimaalisimmin mennä, mutta ei se ole sitä. On eriasia päättää olevansa tiukka ja sanoa "ei" ylimääräiselle työlle kuin suunnitella ennakkoon kuinka keskustelee asiasta, mitä toinen osapuoli sanoo ja visualisoida ilmeineen ja eleineen koko tapahtumaketju omassa päässänä.

Kun sitten tapahtuukin jotain, mitä en ole suunnitellut, menen ns. ihan puihin ja tuskin saan sanaa suustani. Olen ns. lukossa ja fyysisesti tuntuu siltä, että jonkinlainen yhtä kokoa liian pieni panssari aseteltaisiin päälleni. Ja siinä minä änkytän, yritän saada ajatuksiani toimimaan ja sätkyn hermostuksissani, koska eihän sen niin pitänyt mennä. Milloinkahan minä pölvästi opin, etten minä ohjaile tätä maailmaa ja sen tapahtumia? Etten minä voi antaa toisille ihmisille vuorosanoja?

Minä en ole yllättänyt itseäni pitään, pitkään aikaan - niin paljon, että se tuntuisi ihan sydämessä saakka. Ja se on todella surullista.


Em. asian vuoksi minä varmastikin välttelen tällä hetkellä niitä asioita, joissa joutuisin kohtaamaan ihmisiä, joiden käytöksestä ja tunteista minua kohtaan en voi olla varma. Minulla on olemassa 5 äärimmäisen hyvää ystävää (Marakattia en laske tähän edes mukaan, sen on pakko olla sukulaisuussuhteen vuoksi kanssani hyvää pataa), joiden näkemiseksi olen valmis kulkemaan läpi siitä tarkistusten portista, jonka olen tuohon kuplaani rakentanut. Olen siihen valmis, koska yksikään heistä ei ole kohdallani luovuttanut enkä minäkään halua enää luovuttaa heidän kohdallansa. Heidän kohdallansa minä olen valmis taistelemaan, koska luotan heihin ja aistin heidän hyväksyntänsä minusta sellaisena kukkupäänä kuin tälläkin hetkellä olen. Mutta muiden ihmisten kohdalla tuon portin avaaminen tuntuu monta kertaa raskaammalta, sillä minä en tiedä mitä odottaa. Minä en tiedä mitä he minusta ajattelevat, miten käyttäytyvät ja mitä sanovat. Siksi minä en tiedä, onko sieltä kuplasta ulos astuminen heidän kohdallansa sen tarkistelun arvoista vai tuleeko itsetunnolle turpaan samantien.

Minut on kasvatettu siihen, ettei kehenkään kannata luottaa, koska ihmiset pettävät sinut. Aina. Ja lopulta tulet jäämään yksin. Sen vuoksi minä olin pitkään se, joka petin aina kaikki kaverini ja ystäväni. Oli helpompaa pettää kuin tulla petetyksi, jättää ja hylätä ennen kuin tuli jätetyksi ja hylätyksi. Sitten siitä huolimatta minuun uskoi ensin yksi ja sitten toinen ihminen. Ja nyt heitä on jo viisi. Viisi ihmistä, joiden luottamuksen arvoinen minäkin tahdon olla. 

Maailmassa minä eniten haluan parantua tästä ja alkaa taas elämään.



Päivän pelko: Mitä jos minä en tästä enää laihdu?
Päivän absurdi ajatus: Jos näppiksen rakoon menee leivänmuru, voikohan kone syttyä siitä palamaan?
Päivän biisi: Major Label - When I´m with You You Are Safe


ps. Sääli ettei Suomessa ole enää tilausta itkuvirsien esittäjille, koska nyt jos joskus voisi olla minun hetkii kokeilla sitä ammattia. Ei kun hei, jos en väärin muista, ko. perinne taisi olla vielä voimissaan jossain päin Aasiaa! Oiskohan se siis passin uusimisen paikka..