Tänä iltana tunkkaisessa bussin ikkunasta heijastuvassa peilikuvassani minua katsoi hymyilevä nuori nainen. Huolimatta siitä, että tiesin dödön pettäneen jo aikoja sitten ja naama helmeili kauniin hikisenä. Kurkkua ihan kuristi se onnellisuuden tunne, mikä minulla oli. Se, mikä minulla on ollut hukassa, löytyi taas. Vaikka kyseessä oli vain hetki ja tiedän, ettei oikotietä onneen ole, silti sen näkeminen edes vilaukselta sai minut uskomaan, että minä selviän tästä kyllä. Se on siellä jossain, kunhan minä jaksan maanitella sen esiin.
Tuo onnellinen minäni.
Tänään minä en luopunut. En kiellä, etteikö vielä aamulla olisi mielessä käynyt tekosyitä, joilla kuplastani ulos astumisen olisi voinut tänäänkin välttää - mielikuvitukseni leikitteli liian kuumasta ilmasta aina olympiakisoihin saakka. Mutta en tiedä, mitä siinä hetkessä tapahtui kun ainaisten selittelyjen sijaan kirjoitinkin Facebookiin, että syön ensin aamupalani ja lähden sitten tulemaan. Että minulla kestää, mutta minä tulen kyllä. Ja niin naurettavalta kuin se suurimmasta osasta tätä valtakuntaa tuntuu, halusin tuulettaa astuessani ulos portikongistamme. Minä en tiedä, jaksanko huomenna ponnistaa samalla tavalla, mutta en ajattele sitä vielä.
Tänään minä en luovuttanut.
Tuolla mukavuusalueella pyöriminen tuntuu olevan vahvuuteni kaikilla elämän osa-alueilla. Se koskee niin harrastuksia, ihmissuhteita kuin näitä pakko-oireitakin, valitsen jopa kulkuni mahdollisuuksien mukaan kadulla niin, ettei minun tarvitse kohdata itseä inhottavia/ahdistavia asioita. Olen huomannut, että ihminen aika pitkälle pärjää tekemällä asioita puoliteholla ja vähän sinne päin ilman, että itseään tarvitsee nostaa niiden henkilökohtaisten mukavuusalueiden rajojen ylitse - kunhan vain osaa pitää tietyt kulissit yllä toisten ihmisten silmissä ja olla erottumatta liikaa. Ja tämä on toiminut elämässäni ohjenuorana niin kauan kuin muistan.
Se ohjenuora lahosi viime syksynä kun ymmärsin, ettei se ole sovellettavissa pakko-oireisiin. Mitä enemmän niiden kanssa muka mukavuusalueelle pyrin, sitä pahemmalta minusta tuntuu niiden kanssa eläminen.
On totta, että vaadin itseltäni joissain asioissa paljon, missä voisin päästä muiden ihmisten silmissä vähemmällä. Mutta ne vaatimukset ovat väärässä paikassa väärään aikaan - kuten vaatimus osata uusi työ kahden viikon jälkeen tai juosta 10km kahden kuukauden juoksutauon jälkeen. Ne vaatimukset, mitä itselleni asetan ja joiden parissa itseäni ruoskin, on pääasiassa epärealistisia. Mutta asiat, joissa voisin vaatia itseltäni enemmän, soljuvat mukavasti suodattimen läpi sille mukavuusalueelle. Koko ajan kuitenkin tunnen olevani hiukan puoliteholla, ajavani autolla 60km/h vaikka alueella on satasen rajoitus. Koska olen huomannut, että elämästä selviää seuraavaan päivään silläkin tavoin.
Ainoa miinus siinä on vain, että silloin olen lakannut myös elämästä. Kukaan meistä ei selviä elämästä hengissä, mutta toiset ymmärtävät elää sen ennen sitä, mikä meitä kaikkia odottaa.
Tänään koin pitkästä aikaa hengittäväni kunnolla happea sisään siinä ystävän kanssa laiturilla istuessani. Minä olin saanut jätettyä sen haarniskani narikkaan ja saanut maistaa kesän parasta suklaakakkua. Siinä istuimme meren äärellä katsomassa sukeltelevaa silkkiuikkua ja kauempana mönkiviä ökyveneitä. Ja puhuimme kaikesta mitä mieleen tuli. Ja tuossa illalla bussissa istuessani hymyilin niille muistoille, mitä minulla tuon ystävän kanssa on. Sekä sille, miten pitkälle on tultu, vaikka välillä on tuntunut ettei missään ole mitään järkeä. Itseasiassa minusta tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että meistä on tullut aikuisia - hyvällä tavalla. Ei ne meidän leikki-ikäiset ikinä sisimmästämme katoa, mutta asioiden käsittelyyn on tullut ihan uudenlainen perspektiivi, sellainen, jonka läpi uskaltaa katsoa niin ne elämän nurjat kuin kultaisetkin puolet juuri sellaisena kuin ne silmiemme eteen astelevat.
Kaikella on tarkoituksensa, totta vie.
Päivän pelko: Ovathan kotiavaimet varmasti mukana?
Päivän absurdi ajatus: Teenkö näitä tietoisuusharjoituksia nyt ollenkaan oikein?
Päivän biisi: Disco Ensemble - Protector
<3
VastaaPoista