Tekisipä nyt mieli lyödä yläfemmat itsensä kanssa. Myöhemmin eilisen uskoa tulevaisuuteen valaneen blogitekstin kirjoittamisen jälkeen löysin itseni ensin syömästä täytettyä patonkia, sen jälkeen kinuskilla kuorrutettua donitsia voidellen kehoni lopuksi vielä 400g sipsipussilla. Hyvä tyttö. Näin juuri. Sinähän et tiedäkään mitä siitä seuraa kun ahmit hiilariherkkujasi ja hinaudut verensokerisi kanssa sinne maailman huipulle?
Idiootti.
Siinä vaiheessa kun verensokerini on lähtenyt taas ihan omille reissullensa silmiini ilmestyy se jo kuuluisa "Jos katse voisi tappaa"-katse, poskilihakset kiristyy ja alan vähintäänkin oman pääni sisällä kiukuttelemaan kaikille. Koska tietenkin kaikkien muiden vika on se, että minulla on paha olla juuri siinä hetkessä. Eilen kohteeksi osui Marakatti, mutta se on jo sen verran näppärä tyttö tulkitsemaan tuota katsetta, että antoi minun fiksusti rähistä itsekseni, jonka jälkeen pystyin jo itsekin toteamaan olevani ihan todella typerä, oikea Dorkalandian kruunaamaton kuningatar.
En tiedä onko minun alitajuisesti tarkoitus kiukutella itselleni siitä, että mokasin taas syömällä liikaa - en ole saanut koskaan siinä vaiheessa kiinni ajatusmallistani. Mutta niin tai näin, muistutan tuossa hetkessä niitä klo 03:30 baareista könyäviä ja itsekseen öykkäröiviä laskuhumalaisia apinoita, jotka vuoroin itkee omaa surkeuttaan ja välillä laskee housut kinttuihin näyttääkseen persettä koko maailmankaikkeudelle. Okei, en minä sitä noin pitkälle vie, älkää pelätkö, mutta uskon tunnetilan olevan täysin sama.
Tuohon tilaan pääsemiseksi ei riitä perinteinen karkkipussi vaan minun tulee oikeasti syödä paljon hiilaripitoisia asioita. Ja minä pystyn syömään niitä ihan valtavasti. Kun olen niitä hiilaripitoisia asioita ahminut riittävän paljon yli äyräiden, tulee totaalinen sammahtaminen, jolloin joko annan periksi tarkistamisille ja nukun aamuun saakka nähden kamalia painajaisia tai herään pienessä krapulassa tarkistamaan, että valtakunnassani on kaikki hyvin. Ja nuo hiilaribakkanaalien jälkeiset tarkistamiskeikat on jotain ihan omaa luokkaansa, ne tuntuvat kestävän ikuisuuden.
Verensokerin sahaaminen ei tee siis hyvää myöskään pakkotarkistamisille, miksi minä silti teen sen saman virheen yhä uudelleen ja uudellen?
Näitä bakkanaaleja tulee onneksi tänä päivänä harvemmin mutta se mikä ne laukaisee, on minulle yhä epäselvää. Minä jos joku tiedän viimeisimmän ruoka/laihdutustrendit, ruokien kalorimäärät ja muistan vallan hyvin minkälainen olo minulla on ahmimisten jälkeen. Enkö minä vain tunnista rajojani? Olenko vain väsynyt? Kyllästynyt? Haluan antaa periksi? Unohtaa?
Miksi minä en juuri tuossa hetkessä pysty pysäyttämään itseäni?
Välillä minusta tuntuu, että latomalla sen pussillisen sipsejä sisääni yritän vain käyttää sitä eräänlaisena tulppana sille tunne/ajatusvyörylle, mikä sisältäni on nyt viime syksystä alkaen lähtien syöksynyt ulos. Se vyöry, minkä ilmaisemiseksi minä pääasiassa voisin heittää sitä itkuvirsi keikkaa, koska en tunnista siitä sekasotkusta muuta mutta jolle tulevaisuudessa tulee varmasti löytymään muitakin muotoja. Eli koska minulla ei ole ehkä juuri siinä taianomaisessa bakkanaaleja edeltävässä hetkessä mitään, mitä tarkistaa ja välttää ahdistusta, minä ahmin?
Wikipediassa sanotaan pakkoneurooseista kärsivien ihmisten olevan usein normaalia älykkäämpiä. Minä kyllä vähän epäilen..
Päivän pelko: Toivottavasti bakkanaaleista ei tule 3 päiväisiä festareita
Päivän absurdi ajatus: Ovatkohan nuo kukat myrkyllisiä?
Päivän biisi: Jukka Poika - Pläski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti