Suhteellisuusteoria

"Mutta kaikkihan on suhteellista" sanoi Marakatti eilen illalla kun kitisin päivästäni keskellä Facebookin yltiöpositiivista viestitulvaa silloin kun itseni tekisi mieli laittaa statukseksi viisi kirjainta sisältävä sana joka alkaa v:llä ja päättyy vokaaliin. Kaikki on suhteellista, totta tosiaan. Mutta silloin kun oma maailma tuntuu samalta kuin King Kongilla eläintarhan häkissä, on hankala nähdä sitä missä lähtökuopissa tässä oikein seistään verrattuna muihin. Ja mikä on se asteikko, jolla minä mittaan elämässä onnistumista ja tyytyväisyyttäni päivään.

Asteikkoni on kuin suoraan korkkiruuvitehtaalta - kiero ja väärä maanantaikappale.

Viime vuoden 5 viikon kesälomalla, jolloin nämä pakkotarkistamiset oikeastaan räjähtivät käsiin, muistan kolme kertaa suunnitellusti nähneeni jonkun ystäväni/kaverini/tuttavani ja käyneeni silloin tällöin aamukävelyllä. Tämän jälkeen kävin yleensä lähikaupassa ja söin. Ja katsoin Gilmoren tyttöjä samalla kun söin niitä kaupasta hankittuja päivän ruokia eli sipsejä ja Fourettsin (tms.) suklaatäytteisiä keksejä ja kun ne loppuivat, hain Makuunista karkkia vannoen, etten tee tätä enää huomenna vaikka tiesin, että tekisin kuitenkin. Siinä oli kaikki mitä tein koko 5 viikon kesäloman ajan.

Suhteellisuusteoriaa 2012:
Lomani on nyt kestänyt viikon ja 4 päivää. Olen joka ikinen aamu poistunut kotoani vähintään tunniksi aamukävelylle/hölkälle ja tällä viikolla niiden kaikkien pituudet ovat hiponeet pikemminkin 1,5h. Olen myös itselleni asettamieni tavoitteiden mukaisesti poistunut aamulenkkien lisäksi kotoa päivittäin myös toisen kerran, ollen poissa vähintään tunnin vaikka istuen tuossa meidän etupihalla, mutta poissa neljän seinän sisältä. Olen syönyt lähes päivittäin 5 pientä ateriaa sallien pieniä herkkuja silloin tällöin ja minulla on ollut vain yksi "ahmiminen", joka sekin tosin oli ihan suunniteltu ja tietoinen valinta. Kyllä, minä eilenkin aloin itkemään kun en meinannut päästä yöllä nukkumaan tarkistellessani niitä pirun hellanlevyjen valoja (voisinpa tästä syyttää sitä tunneaaltoa ja sen kieltämistä, minkä illalla katsottu romanttinen elokuva olisi herättänyt. Mutta hei camoon, Ben "Yksi katse" Affleck ja Gwyneth "Kaikkien heikkojen naisten äiti" Paltrow ei herätä minussa muuta halua kuin repiä silmäni irti päästä). Että ei niiden tarkistusten suhteen mitään ihmettä ole tapahtunut.

Kuitenkin, suhteessa viime vuoden samaan hetkeen, onhan minulla mennyt paljon paremmin kun kokonaisuutta katsoo.

Tahdon vain aina unohtaa sen, etten minä ole kuin muut ja en mittaa elämääni samalla asteikolla kuin muut. Elämässäni on tapahtunut paljon sellaista, mitä kukaan ei tule koskaan kokemaankaan eikä kukaan siten voi antaa minulle valmiita vastauksia siihen mitä minun tulisi tehdä. Minun on löydettävä ne vastaukset itse itsestäni. Mutta kun ei tiedä kuka on ja itsetunto asteikolla 1-10 pyörii jossain -20 paikkeilla, yrittää sitä epätoivoisesti löytää vastauksia itsestään muilta ihmisiltä ja vertaa elämäänsä muiden elämiin.

Käsi ylös, kuinka moni on yrittänyt saada vanhenpaansa pakkohoitoon, kuinka moni tietää vanhempansa näkevän harhoja, kuinka moni on paastonnut yli kaksi viikkoa, kuinka moni on nähnyt kun läheinen ihminen yrittää ottaa hengen itseltänsä? Muutamia mainitakseni, minä en todellakaan ole niin kuin muut.

Itseasiassa kaikkien pitäisi mitata elämäänsä sillä henkilökohtaisella mittarillaan, verrata missä suhteessa mennään omiin unelmiin eikä vain verrata sitä, mitä minulta puuttuu suhteessa siihen, mitä muilla ihmisillä on. Minä en näe elämääni niin kuin sinä sen näet mutten myöskään minä näe sinun elämääsi niin kuin sinä itse sen koet. Minunkin pitäisi siis muistaa se, että olen päihittänyt tavoitteeni tälläkin viikolla joka päivä. Ja etten minä unelmoi eniten tällä hetkellä kaukomatkasta Karibialle vaan siitä, että minä tietäisin kuka olen ja mitä haluan. Että minä paranisin tästä. Ja sen unelman saavuttaakseni minun on purettava sen edestä tämä pakkotarkisteluista syntynyt muuri, joka tarkoittaa pienten päivittäisten tavoitteiden asettamista yhden tiilenpään murskaamiseksi. Sitä, että lähden kotoa kaksi kertaa päivässä pois. Vasta sen jälkeen kun muuri on purettu minä voin esimerkiksi aidosti tietää haluanko lähteä Australiaan vielä joskus eikä sinne lähteminen olisi vain pakomatka menneisyydestä.

Minulla on aikaa. Ja jos ei ole ja jään auton alle tänään, voinpahan kuolla tyytyväisenä siihen, että minä olen oikeasti yrittänyt tehdä töitä unelmani eteen. 


Tiedän, että tätä blogia lukee muutamat ystäväni, joten toivon, ettette lakkaa päivittämästä niitä vaaleanpunaisia päivityksiä Facebookiinkin. En minä sitä tuota eilisellä kirjoituksella tarkoittanut. On hyvä karahtaa karikoille näistä omista ajatuskuvioista välillä ja ilman raapaisupintaa toisesta ihmisestä se ei olisi mahdollista. Joten olkaa onnellisia ja ilmaiskaa se oman suhteellisuusteorianne mukaisesti.



Päivän pelko: Mitä jos äitini ehtii menehtyä ennen kuin itse olen valmis ottamaan häneen yhteyttä?
Päivän absurdi ajatus: Jos kävelen tätä seinän viertä ja kompastun omiin jalkoihini, voinko tippua tuon 2 metrin päässä olevan kaiteen yli katuun?
Päivän biisi: Linkin Park - Burn it down