Enää 20 minuuttia siihen, kun minun täytyy alkaa tarkistamaan.Oksettaa, ahdistaa ja pyörryttää ajatuskin vaikka olen koko operaatioon varannut 45minuuttia - sen verran kuin minulla meni tarkistamiseen pahimmillaan tänä keväänä. Enkä ole vessan vesihanaa lukuunottamatta käsitellyt yhtäkään niistä asioista, jotka joudun pian tarkistamaan, hellan levyjäkään en ole käyttänyt yli vuoteen.
Miksi minä siis teen tämän itselleni?
Viime aikoina olen ollut niin valtaisan pettynyt siihen etten minä vaan pysty lähtemään kotoa ilman, että tarkistan vähintään 11 asiaa.Tai että jos tarkistaisinkin ne niin miksi siihen menee 30-45minuuttia vaikka minä joka kerta vannon, että ei tänään, tänään tarkistan kaiken vain kahdesti, jonka jälkeen kävelen kotoa ulos.Minun tekisi mieli nostaa itseni kauluksista ylös ja paiskata katuun - lakata käyttämästä äitikorttia siihen, että minun pitää olla itselleni armollinen tällä tavoin. Lakata selittelemästä. Jos tarkistaisin ne 11 asiaa vain kaksi kertaa olisi se siitä huolimatta epänormaalin paljon. Minä olisin yhä neurootikko,jolla on parantumiseen vielä matkaa.
Miksei vähempi tarkistelu voisi olla itselle sitä armollisuutta? Haluanko minä tällä tarkistamisella jotenkin vain rankaista itseäni? Tarkistaminen ei saa olla liian helppoa? Minulla pitää ensin olla paha olla, jotta minulla voi olla myös hyvä olo?
Sairasta, sanoisi neurootikkokin.
Päivän pelko:Mitä jos x 100 asiaa
Päivän absurdi ajatus: Kävelinköhän niin läheltä hellaa,että olisin voinut tönäistä sen päälle?
Päivän biisi: Elastinen - Päivä kerrallaan
Korjaan kirjoitusvirheet myöhemmin,en uskaltanut avata konetta ennen lähtöä..
Edit: Virheet korjattu. Ja pääsin ulos, aikaa kului 35 minuuttia. Vielä vessan hanojen kohdalla selkäranka piti ja tarkistin ne vain kahdesti ja kaikki näytti menevän hyvin. Mutta sitten taas kerran...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti