Välillä minä aina mietin, minkä verran yksi ihminen ehtii itkemään päivän aikana niin, että se on vielä luokiteltavissa vielä normaaliksi. Tällaista tutkimusta ei varmaan edes yksikään merten takainen yliopisto ole tehnyt, eli määrittänyt eri itkemisten asteita, joten minun on täytynyt määrittää tuo "normalius" (on muuten sana, jota olen viime aikoina alkanut inhoamaan) itse. Ja onhan itkeminen ylipäätänsä hankala laji tutkia, koska harva itkee julkisella paikalla (jos lapsia ei lasketa mukaan) ja ihminen melko varmasti vähintäänkin 70%:sti itkee yksin.
En tiedä mitä tapahtui eilen, sitä luopumis-juttuun havahtumista lukuunottamatta, mutta olisin menestynyt itkuvirsimaratonilla. Olisin voinut jopa voittaa sen maratonin. Välillä yritin lukea kirjaa, sitten itkin. Sitten itkin ja yritin syödä. Söin ja itkin. Samaan aikaan. Itku tuli vielä rapussa matkalla Makuuniin vaikka silmiin sattui jo 4h itkemisen jälkeen. Jännä kyllä, Makuunin setä jätti tapojensa vastaisesti small talkin väliin nähdessään minut (note to self: ei ole typerää käyttää aurinkolaseja sisällä kesällä) ja ei ihme, ulkoisesta habituksestani olisi voinut päätellä että jotain vakavaa on sattunut.
"Minä en halunnut tällaista elämää"
"Olenko tullut jo hulluksi"
"Minä en enää jaksa tätä"
"Ei tämä ole ihmisarvoista elämää"
Vuorotellen nuo ajatukset pyörivät mielessäni sen maratonin aikana. Siinä niiden välissä teki mieli lyödä itseänsä, koska olin tuon tunnekuohun iskiessä pitänyt kiinni vanhoista huonoista tavoista ja ollut vastaanottamatta ystävän tukea. Miksi minä mietin, olisiko ystäväni pitänyt minua täysin sekopäisenä, jos olisin noita samoja asioita itkenyt hänelle? Miksi minä itsepintaisesti pidän kahta kauheammin siitä kuplan kauhtuneesta sohvasta kiinni sen sijaan, että luottaisin toiseen ihmiseen ja hänen kykyynsä tehdä arvio kuunnellako murheitani kahdella vai vain toisella korvalla?
Pelkäänkö minä niin paljon sitä, ettei joku pidäkään minua ns. normaalina? Miksi minä niin paljon pelkään sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat?
En tiedä saanko noiden maratonin aikana lausuttujen lauseiden takaa oikeita asioita kiinni, mutta mitä ainakin pintapuolisia yhteenvetoja niistä voi tehdä? Ainakin sen, että näen nyt sen todellisuuden selkeästi, mihin olen ajautunut. Ja toisekseen, luulen pitäväni jo siitä ovenkahvasta kiinni, jonka takana se mörkö odottaa.
Mistä se taistelutahto nyt löytyisi avata se ovi?
Summasummarum, olen aloittanut nyt nuo tietoisuusharjoitukset. Tänään olen kaksi kertaa lähtenyt kotoani tarkistaen kertaallen (tai 1,5 kertaa) pelkistetysti vain hellan levyt. En mitään muuta. Ja ihan tarkoituksella olen molempia reissujani venyttänyt pidemmäksi, kävellyt vähän kauemmaksi tai poikennut vielä yhteen vaateliikkeeseen vaikka osa minusta on kuiskinutkin sitä vanhaa "Mitä jos"-virttä. Yritin ohjata ajatuksiani pois pakko-oireista, mutta voi kuulkaas että se tuli kalliiksi! Kaksi mekkoa, kengät ja kolme korua..
Olen myös varannut itselleni saattohoitajan tiistaiksi, kun matkustan maalle. Mieleeni on tuon matkustuspäätöksen jälkeen yrittänyt kummuta tasaiseen tahtiin myös kaikki ne pakko-oireiden tarkistuskohteet, joista olen jo päässyt aikoja sitten. Minä en kuitenkaan luovuta, sen kuin tulette ajatukset, olen valmis vastaanottamaan teidän ja siirtämään teidät sitten sivuun. Minä olen siitä kauhuissani, mutta entä sitten? Mitä hävittävää minulla enää on? Senkin myöntäminen ääneen saa minut pelkäämään jonkinlaista maailmankaikkeuden kostoa ja kaikkien kauhuskenaarioideni toteutumista, uskomatonta!!
On se taistelutahto olemassa siellä jossain, pienesti, mutta on olemassa. Kunpa se kasvaisi pian aikuiseksi.
Päivän pelko: Mitä jos..x 100
Päivän absurdi ajatus: Jos kirjoitan tämän lauseen ja ajattelen sen siis ääneen, tapahtuuko jotain pahaa?
Päivän biisi: Metric - Help I´m Alive
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti