Iltasatuja

Kyllä, minä tunnustan. Siis vältelleeni eilen sitä tosiasiaa, että työt alkavat tänään. Tuntui kuin minun olisi ihan pakko saada sykeröityä vielä kerran itseeni ennen päivittäiselle uhrialttarille astumista eli epämukavuusalueelle joutumista. Myönnän myös, että minulle iski eilen epätoivo ja ahdistus siitä, että nyt se alkaa taas. Ne aamut, kun minun täytyy olla töissä ajoissa ja minun täytyy tarkistaa niitä hellan levyjä 45 minuuttia vaikken haluaisi.

Minä en jaksa sitä taas.

Mutta minunhan on pakko. Edelleenkään minulla ei ole aviomiestä, jonka palkalla voisin pitää shamppanjakutsuja aina silloin, kun tavikset raataa työssä. Eikä minulla ollut syntyessäni kultalusikka suussa vaan ruosteinen naula päässä. Ainoa, missä minulla näyttää käyvän tuuri, on harvinaiset sairaudet eikä ne tuota miljoonia kuten 7 oikein lotossa. Minun siis täytyy mennä töihin ansaitakseni rahaa, jolla kustantaa koti ja ruoka itselleni. Mitäköhän, jos minulla ei olisi työtä johon mennä? Muumioituisin kotiini ja hautautuisin ahdistukseeni? Siksi on hyvä, että työmoraalini on korkea ja pakottaa minut kohtaamaan pakko-oireeni joka päivä.

Minä vain pelkään milloinkahan työmoraalinikin laskee siihen pisteeseen ettei se ole enää syy poistua kotoa ja kohdata pakko-oireita.

Kun Marakatti eilen iltavuorosta tultuaan kysäisi missä tämän päivän blogini on, iski melkein huono omatunto. Taas minä olin valumassa sinne mukavuusalueelle enkä olisi halunnut sanoa niitä asioita ääneen tänne blogiin, mitä mieleeni oli päivän aikana tullut. Saatoin aiemmin aamulla Marakatin töihin ja lähtö kotoa onnistui itsenäisesti suhteellisen helposti. Tämän jälkeen suunnistin kauppoihin puutelistan ohjaamana ja vain kaksi kertaa minulle tuli mieleen, katsoinkohan ne hellan levyt kunnolla. Mutta vaikka epäilyksiä tuli vain kaksi, oli ne voimakkaita ja koko kehon kylmääviä.

Ensimmäisellä kerralla tuota epäilystä edelsi ajatusketju siitä, kuinka minun tulisi ikävä Marakattia, joka lähtisi perjantaina takaisin kotikaupunkiinsa. Vaikkemme olekaan asuneet tänä kesänä yhdessä, olo on ollut jotenkin turvatumpi, kun samassa kaupungissa on ollut joku joka on samaa verta kanssasi ja on kokenut sen kaiken saman tänä kesänä mitä minäkin. Minulla on ollut koko kesän joku, joka todella aidosti ymmärtää miltä minusta on tuntunut - mitenkään siis väheksymättä ystäviäni, jotka parhaansa mukaan kyllä yrittävät ymmärtää. Mutta se on eri asia, kun ahdistuksen lähde on sama - se äiti, joka meidät molemmat on synnyttänyt.

Samalla minua suututti se, kuinka epäreilua on ollut, että myös Marakatti on joutunut kasvamaan aikuiseksi liian aikaisin enkä ole voinut häntä suojella kaikelta tältä paskalta, mitä tänäkin kesänä on lapioitu meidän niskaamme. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut menettää lapsuuttansa vaan edes toinen meistä olisi saanut sen. Surin (ja suren yhä) myös sitä, että minä en ole voinut olla sellainen isosisko, kuin minä olisin itse halunnut olla - ei ole oikein, että minä olen nyt se heikko ja Marakatti joutuu katsomaan vierestä kun isosisko ei pysty lähtemään kotoa ilman älyttömiä rituaaleja. Itku alkoi puristamaan kurkkua mutta koska olin keskellä vilkasta kaupunkia, en voinut antaa itkulle siinä periksi.

Ja aloin miettimään niitä hellan levyjä.

Tulihan se sitten se itkukin mutta päivän myöhässä. Mutta arvaatkaa mikä minua isosiskona lohduttaa ja rauhoittaa kaikkein eniten? Että Marakatilla on olemassa kotikaupungissaan ihmisiä, jotka rakastavat sitä sellaisena kuin se on - sellaisena kuin minäkin Marakattia rakastan, Ronja Ryövärintyttären ja Peppi Pitkätossun miksauksena.

Sitä minä ajattelen ja alan hymyillä. Ehkä ikävä ei ole negatiivinen vaan positiivinen asia - kertoohan se jotain välittämisestä. Ja etenkin siitä, että minäkin pystyn vihdoin tuntemaan.

Toisella kerralla epäilyksiäni oli edeltäny ajatus siitä, että äitini mahdollisesti vapautettaisiin sinä päivänä sairaalasta. Minä kuulen veljeni puheista, ettei kaikki ole vielä todellakaan kunnossa ja minua aidosti pelottaa, että mitäs nyt. Kuka viranomainen seuraavaksi minulle soittaa äitini tiimoilta, ehkä taas poliisi? Alkaako tämän kesän maniaralli taas alusta vaikkei tässä olla vielä ehditty toipua edellisestäkään?

Minä tunnen vihaa niin äitiä hoitavaa tahoa kohtaan kuin äitiänikin. Miksi ei voi myöntää, että on sairas? Miksi pitää aiheuttaa pahaa mieltä läheisille vain, koska itseä ei huvita hoitaa sairauttaan? Miten ihmeessä meistä kukaan jaksaa enää tätä? Mitä pitää tapahtua ennen kuin viranomaiset meitä uskovat ensi kierroksella? Minä olen lakannut uskomasta äitini sanoihin enkä tiedä voinko enää koskaan palauttaa sitä uskoa - paitsi jos äiti kertoo ajaneensa 160km/h ja olevansa poliisin huostassa.

Sen minä uskoisin heti. Ja aloin miettimään hellan levyjä.

Tarkoituksella kuitenkin pitkitin kaupungilla oloani enkä rynnännyt kummankaan noiden epäilysten jälkeen kotiin. Kotona sulkeuduin kirjojen maailmaan ja havahduin siitä vasta kun Marakatti tuli kotiin. Ja blogi jäi siis päivittämättä.

Oloni on tällä hetkellä kovin levoton - olikohan se äskeinen yksittäinen pieni piipahdus palovaroittimesta vai saattoiko se tulla telkkarista tai läppäristä, jonka laskin puolihuolimattomasti sohvan kulmalle tai ulkoa? Piippaako palovaroitin yhdesti vai useammin jos patteri on lopussa? Luulisin, että ilmoitus olisi tuosta selkeämpi, tuo piippaus oli pieni. Minähän tarkistin varoittimen viikko sitten ja se toimi ihan hyvin, sen toimivuudesta ei voinut erehtyä. En havainnut äänen lähdettä tarkasti, ahdistaa! Pääsenköhän ikinä nukkumaan vai valvonkohan koko yön? Pitäisiköhän patteri kaiken varalta vaihtaa, vaikka luulen piippauksen lähteen olleen tv? Sen patterin vaihtopäivä on merkattu joka vuodelle tiettyyn ajankohtaan eikä se ole vielä. Ei, en vaihda. Mutta mitä jos, mitä jos, mitä jos?

Puristaa niin maan perhanasti ja aistit ovat aivan ylivirittyneet - enkä edes tiedä miksi.


Päivän pelko: Miten selviän ensi viikolla töihin
Päivän absurdi ajatus: Mikä piippasi?
Päivän biisi: Foo Fighters - Learn to fly