Game over?

Tänään oli terapiapäivä kesälomien jälkeen ja tuntuu vihdoinkin siltä, että huonosti toimivan puolustukseni avuksi saan nyt oikeasti terapiasta myös sitä hyökkäysvoimaa OCD:ta vastaan. Nykyinen terapiaprosessi on ihan alkutekijöissään, mutta näin muutaman kerran kokemuksella voin sanoa, että minä pidän siitä. On ihanaa puhua omia ajatuksia ääneen kun huoneessa istuu myös henkilö, joka toimii peilinä ajatuksilleni.

Kerran viikossa minä voin luvalla lakata kontrolloimasta sitä, mitä minä mietin kun puhun ja antaa vain tulla.

Jo keväällä mietin keräsikö OCD:ni ja syömishäröilyni sillä hetkellä vain uutta voimaa lukittaakseen minua vielä enemmän - tuntui kuin tarkistukseen käytetty aika ja niiden tieltä hylätyt asiat (kuten liikuntaharrastus) vain lisääntyivät päivä päivältä tuona aikana, kun minulla ei ollut paikkaa missä puhua. Kävin aiemmin loppu syksystä talveen saakka lyhyen jakson tuetusti työterveyspsykologilla niiden yllättävien mutkien ajan, mitä terapiaan hakeutumisprosessin aikana tuli. Tuon jakson jälkeen tuli kuukausien tauko, jolloin en puhunut kenellekään - odottelin vain lähetettä ja armahdusta siitä, että olen riittävän sekaisin. Eli kun avauduin, puhuin ja oireet väheni, OCD:kin antoi periksi. Mutta tuon pakosta tulleen tauon aikana OCD ja syömishäröilyni kävivät kimppuuni kahta kauheammalla voimalla, koska ne tiesivät, että minä tiesin, että voisin parantua. Ja yhä useampana päivänä minut valtasi se toivottomuuden ja voimattomuuden tunne OCD:sta selviytymisestä.

Mutta ne talvella auki revityt haavat eivät ole onneksi ehtineet umpeutua - siitä merkkinä on se, että minä pystyn yhä itkemään ja jopa tuntemaan. Peli ei ole menetetty, se on vasta alkanut.

Eilen illalla taas söin iltapalaksi sipsipussin ja levyn suklaata, tänään iltapäivällä hien virratessa tarkistin 38 minuuttia erinäisiä asioita ennen terapeutille lähtöä. Tuntui, että tuo sairaampi mieleni taisteli kaikin voimin sitä vastaan, että minä menisin ja puhuisin juuri siitä ihmiselle, joka voisi tehdä sen ja minut terveeksi. Ihmismieli on ihmeellinen, kehosta puhumattakaan. Ja tuo oma kehoni tuntuu olevan myös samoilla palkkalistoilla kuin mieleni - kirottu Ahdistus Oy Ab kun olet rekrytoinut leipiisi kaksi parasta työntekijääni!

Tänään terapeutti havaitsi puheistani, että kun huomaan ahdistuvani, haluaisin siitä mahdollisimman nopeasti eroon keinolla millä hyvänsä. Ja sitä kissa-hiiri-leikkiähän tämä on ollut kaikissa kauniissa muodoissaan. Minä olen kokeillut paeta ajatuksiani niin syömiseen, koneella notkumiseen, liikuntaan, tarkistamisiin ja nukkumiseen - kaikkia tietenkin liiallisesti. Kun ahdistava ajatus hiipii mieleeni, olen sen tähän päivään mennessä yrittänyt ravistella itsestäni irti ja työntää syrjään hinnalla millä hyvänsä mahdollisimman nopeasti. Miksi?

Minä pelkään, mitä tunteita tuo ahdistuksen tila ja sen sytyttänyt ajatus herättää ja osaanko käsitellä niitä oikein. Mitä jos minulle tulee siitä paha mieli tai tunnen itseni ällöttäväksi, mitä sitten teen? Itken, nauran vai kilautan kaverille? Mitä jos käsittelen asian jotenkin väärin, mitä siitä seuraa? Minä en osaa toimia tuon tilan kanssa ja siksi haluan siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Minä en halua jäädä sinne, koska pelkään, että jään sinne.

Nyt minulla ei ole enää vaihtoehtoja, koska keinot paeta noita tiloja on loppu. Finito. Slut. 

Tietoisuusharjoitukset ovat tehneet minulle hyvää vaikka kyllä minä vieläkin myönnän, että oloni on kovin pöljä välillä - kipinkapin siis kirjastoon tahi kauppaan te muutkin mielikuvituskaahailijat, suosittelen lämpimästi 'Joustava Mieli' nimisiä cd:itä (kirjahan tästä on myös, fiksummat varmaan lukevat sen ensin). Viimeksi tänä aamuna tietoisuusharjoitusta tehdessäni havahduin kuinka ajatusprosessini kulkevat 120 km/h joko tulevaisuuteen tai menneisyyteen, mutteivat koskaan ole tässä hetkessä. Mikäköhän siinä on niin vaikeaa? Kyllä, joskus pitää ajatella tulevaisuutta ja ihminen on luotu haaveilemaan. Muttei jatkuvasti ja ihan kaikessa. Tuntuu, että unohdan olla läsnä nyt enkä tiedä edes miksi. Senkö vuoksi, etten minä tiedä kuka minä olen? Tai sen vuoksi, että minä tiedän kuka minä olen? 

Ja niin moni hieno hetki menee ohi, koska minä en osaa olla tässä ja nyt.

Aamukävelylläni mietin juuri tuota, kuinka minua harmittaa se, että OCD ja syömishäröilyni on vienyt elämästäni niin monta hienoa hetkeä, että sen voisi laskea melkein vuosissa. Väärin. Haluan ajatella, miten monta hienoa hetkeä minä nyt näen, kun olen lakannut kieltämästä tosiasioiden olemassaolon.

Ja minä voin muistaa täsmälleen, missä kohdassa minä lenkkipolullani sillä hetkellä seisoin, kun päätin ajatella toisin. Not bad, my girl - not bad at all!

Päivän pelko: Mitenköhän helposti pääsen tänään nukkumaan?

Päivän absurdi ajatus:

Päivän biisi: The Temper Trap - Science of Fear