Olo on sangen väsähtänyt antibioottien ja Marakatin muuttopuuhien jälkeen mutta kuten aikoinaan lupasin, väsymyksestä huolimatta käyn kirjoittamassa edes sen tiedon, että olen elossa. Ei ole syytä hätääntyä, jos edes sellaista ei tule, minä mitä todennäköisimmin olen elossa ja väistelen totuutta välttelemällä bloggerin aukaisemista koneelle. Mutta tänään myös totuuden väistely vaihe on väsytetty ja kirjoitusikkuna on auki. Edellisen alustuksen perusteella tulossa on siis lyhyt, ehkä sisällyksetön päivitys mutta päivitys tulee kuitenkin.
Tästäkin päivästä jätän itselleni jäljen.
Tänään en ole juurikaan suoritellut itsenäisiä lähtöjä kotoa mutta olkoot, minä ehdin niitä suoritella varmaan ihan sydämeni kyllyydestä syksyllä ja niin monta vuotta, kun elämää riittää. Toiseksi viimeinen lomapäivä on kääntymässä lopuilleen ja tekisi mieli jo painaa paniikkinappulaa töihin paluusta. Tai no, koska minä olen mennytkin tänään vähän sieltä mistä aita on matalin, olen tainnut painaa sitä paniikkinappulaa jo.
Töihin minä täksi vuodeksi (syksy 2012 - kevät 2013) aion asettaa tavoitteen oppia erottamaan työ minusta. Välitavoitteet asetan kun keskiviikkona näen mitä odotettavissa on.
Nyt aion kuitenkin nauttia näistä viimeisistä vapauden tunneista, kirjastosta on lainattu pino hyviä levyjä ja huomenna aion yrittää pitkästä aikaa mennä jumppaan. Teen niitä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvältä. Syön hyvää ravintoa, nostan jalat ylös ja hengitän.
Ja pidän itseni kiinni tässä hetkessä.
Jotakin pientä edistystä olen tänään havainnut kuitenkin itsessäni. Lähdimme Marakatin kanssa keskustaan ja bussikorteissamme oli aikaa matkustaa klo 13:52 (kyllä, muistan ihan uskomattomia ja ihan vääriä asioita kristallin kirkkaasti) asti. Kulkuneuvomme tuli ja minua kylmäsi ajatus, että matkustusaikaa kohteeseemme jäi alle 10 minuuttia. Matkalla kyselin vähän väliä paljonko kello on ja näin selkeästi mielessäni, kuinka tarkastajat tulisivat kyytiin ja sakottaisivat meitä pummilla matkustamisesta juuri sillä hetkellä, kun kello lyö 13:53. Tasan klo 13:52 halusin meidän määränpäätä edeltävällä pysäkillä pois, koska minua muka ärsytti eräät kanssamatkustajat. Sitten minä ulkona selitin Marakatille kuinka en pidä matkustamisesta näillä säillä, on niin kauhean kuuma. Mutta vasta kolmannella kakaisulla kerroin, mikä minua tilanteessa todella ahdisti ja miksi minun piti päästä ulos. Marakatti hymähti ja jatkoi muusta aiheesta, se kun on valitettavasti joutunut tottumaan näihin outoihin tapoihini sekä ihmeellisiin päähänpistoihini (mutta ne kengät on ihanat ja lupaan käyttää niitä enemmän kuin 10 kertaa).
Ja minä olin niin ylpeä itsestäni, että minä sain sanottua ääneen sen, mikä minua siinä tilanteessa todella ahdisti.
Ennen minä olisin jättänyt sen sanomatta ja pitänyt jommastakummasta kahdesta ensimmäisestä tarinasta kiinni. Mutta nyt kun kanssani oli ihminen, johon voin luottaa 100%, uskalsin vihdoin puhua totta. Minä en valehdellut itselleni enkä Marakatille. Toki olisi ehkä ollut hyvä, jos olisin siedättänyt itseäni ja matkustanut pari minuuttia pummilla. Ratkaisevampana askeleena minä pidän kuitenkin sitä, mitä tein juuri tänään.
Olen puhunut paljon puolitotuuksia ja valkoisia valheita niin itselleni kuin muillekin vuosia, koska minua on hävettänyt se, miten naurettavalla tavalla reagoin elämässä tapahtuviin asioihin. Ei ole normaalia ahdistua elämän pienistäkin vastoinkäymisistä. Ei ole normaalia olla alituiseen ahdistuksen alivuokralaisena ja pyytää ystävää tarkistamaan hellan levyjä kun on lähdössä matkalle. Itseasiassa vasta silloin syksyisellä ratikkapysäkillä viime vuonna, kun ystäväni oli saattamassa minua matkalle ja ehdotti terpiaan hakeutumista, minä näin ensimmäisen kerran välähdyksen todellisuudesta pitkiin aikoihin. Ja tänään minä lakkasin jälleen kerran onnistuneesti pitämästä naurettavana sitä, miltä minusta itsestäni sillä hetkellä tuntui vaikka se muiden mielestä olisi ollut miten naurettavaa tahansa.
Tänään minä tunnistin ja puhuin ääneen ahdistuksen lähteen sen sijaan, että olisin kuvitellut sen tilalle jotain muita puolitotuuksia ja sulkenut sen siten pois tietoisuudestani. Tänään minä uskalsin siirtää yhtä kulunutta kulissia syrjään ja kohdata taas todellisuuden.
Päivän pelko: Olihan minun ensimmäinen työpäivä varmasti keskiviikko?
Päivän absurdi ajatus: Jos otin juuri koneestani cd:n ulos ja se näyttää olevan kotelossaan, onkohan sinne koneeseen siltikin jäänyt se cd ja mitä tapahtuu, jos työnnän nyt tuon toisen cd:n sen päälle?
Päivän biisi: Samae Koskinen - Pakoon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti