En tiedä olenko aikuistunut ja oppinut käsittelemään jo paremmin tunteitani vai käpertynyt takaisin kilpikonnan kotelooni, mutta mitään suurempia ahdistuksen hetkiä ei täällä maalla ole perheasioiden vuoksi tullut. Olen kyllä sortunut muutamaan otteeseen tarkistamaan hellan levyt nukkumaan mennessä tai koiranhäkin lukituksen lenkin jälkeen, mutta ne eivät ole samanlaisia kuin kotona kaupungissa. Pientä oireilua eikä itkukohtauksia saati muita tunnekuohuja.
Mitä hittoa?
Mutta ettei kaikki olisi mennyt liian helpoksi, kääntyi eilinen vierailu tuttavien luona mukavasta illasta ahdistavaksi. Ne kirotut keski-ikäiset ja niiden kesätissutteluputket sekä niiden myötä kasvava keski-ikäisten miesten valtava ego. Yök. Yök, yök, yök. Ja minä tyhmä lähdin hetkeksi siihen leikkiin mukaan "aiheutetaan juoruja pienessä kylässä" pitämällä toista hetken kädestä kiinni, koska kaikki oli minulle leikkiä ja koska pidin perhetuttuani lähinnä enon kaltaisena henkilönä. Ja kaduin samantien. Olen muutenkin arka ulkonäköni ja miesten suhteen ja sitten kun tuollainen perhetuttu alkaa "flirttailemaan" omasta mielestään menestyksekkäästi kun minä yritin olla vain ystävällinen (ei ollut ensimmäinen kerta kun miehet tulkitsee ystävällisyyteni väärin, pitäisiköhän seuraavalla kerralla olla sitten se oikea ämmä?) - hyvä etten alkanut itkemään kun olin niin ahdistunut. Tämän aamuisen viestin deletoin ja soitin samantien Marakatille purkaakseni tuosta tilanteesta syntynyttä ahdistusta (sori jos herätin), koska jos jotain olen oppinut kuluneen vuoden aikana, niin sen etten jätä enää mitään sisääni vaan soitan jollekin. Tai kirjoitan.
Olo on jotenkin ällöttävä tällä hetkellä vaikken minä mitään tehnytkään eikä mitään edes tapahtunut vaan ne olivat vain typeriä sanoja ja pelleilyä. Ja koko ajan vain ruoskin itseäni syntyneestä tilanteesta enkä ajattele, että vika on toisessa. Mietin jopa, että kunpa en olisi tämän näköinen, niin en herättäisi kenessäkään mitään tunteita, saati herättäisi keski-ikäisten setien kiinnostusta.
Minä inhoan itseäni niin paljon nyt tällä hetkellä.
Isäni tuli minut hakemaan eilen tuon vierailun jälkeen ja oli pakko sanoa sille ääneen, että onneksi et ole niin kuin tuo tuttavamme. Että onneksi sinä olet minun isä, eikä kukaan muu.
Luulen tehneeni isäni onnellisemmaksi kuin se on ollut pitkään aikaan.
Päivän pelko: Mitä jos tuo tuttavamme ei ymmärrä jättää minua rauhaan?
Päivän absurdi ajatus: Miten paljon on liikaa hyttysen puremia?
Päivän biisi:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti