Pitäisi varmaan alkaa useammin juhlimaan niin pääsisi helpommalla myös tarkisteluista, eilen illalla kun normi tarkistusprosessi kesti 5 minuuttia ja aamulla reilu 10 minuuttia. Luulisi tietenkin, että asia olisi päinvastoin kaltaisellani - kun ihminen ei ole skarpeimmillaan parin viinilasillisen jälkeen, pitäisi minun olla ajatusmallieni perusteella jotenkin super skarppi tarkistustilanteissa. Sen sijaan en tuolloin jaksa jotenkin välittää (tämä ei ollut nimittäin ensimmäinen huomioni aiheesta) ja toimin siis ajatusmallieni vastaisesti. Tarkistan toki mutta päästän irti kehää kiertävistä ajatuksista helpommin ja löydän ns. avoimia ovia pakko-oireesta tuolloin herkemmin. Liekö keho sitten rentoutuneempi ja samalla myös pää, joten jumittumista ei pääse samalla tavalla tapahtumaan.
Ei, en ala juhlimaan joka päivä enkä edes kerran viikossa, pari lasia viiniä kun tuntuu seuraavana päivänä siltä, että aivoni kaivautuisivat omin keinoin ulos pääkallosta. Mutta tiedostan jo selkeämmin sen, miten tärkeä osa rentoutuminen on tätä paranemisprosessia - kun sekä keho että mieli ovat rentoina, on se arsenikkia OCD:lle.
Nyt sitten pitäisi keksiä vain ne taikasanat, joilla tuon ihmeen saisi tapahtumaan..
Sitkeästi olen tehnyt päivittäin myös noita tietoisuusharjoituksia välillä vähän enemmän ja välillä vähän vähemmällä menestyksellä mutta osana kuitenkin tätä epämukavuusalueella "viihtymistä". Aiheeseen liittyvän kirjallisuuden lukemisen olen autuaasti unohtanut, välillä itseä oikein ärsyttää miten paljon elämä pyöriikään tätä nykyä OCD:n parissa ja kun pöydällä on valittavana joko siirappista romantiikkaa tai ahdistavaa OCD:ta tai tunnelukkoja niin ei ole vaikea arvata kumpi niistä lauantai iltana tarttuu käteen.
Tuntuu, että OCD on aina huhuilemassa nurkan takana - tein sitten mitä tahansa.
Vaikka välillä onkin tahmeaa, eilen astellessani työtilaisuuteen epämukavat mutta kauniit kengät jalassani, tunsin kasvaneeni tämän kuluneen vuoden aikana rutkasti. Ei kyse ollut pelkästä työtilaisuudesta eikä korkeista koroista mutta tuntui, että näin asiat jotenkin ihan uudella tavalla. En osaa selittää sitä tunnetta mutta pitkästä aikaa nostin leuan pystyyn ja koin rauhaa sisälläni. Pystyin pariin otteeseen toimimaan kovin spontaanisti ja avoimesti kertomaan, että mikä on ollut syynä vaisuun käytökseeni kuluneen kolmen kuukauden aikana. En hävennyt vaan laskin aseista ainakin pari alas päästääkseni muita lähemmäksi.
Koska päästämällä toisia lähellesi, opit myös itsestäsi.
Ja kaikki ne ennakkokuvitelmat mitä tilaisuudesta ja sinne tulevista ihmisistä sekä keskusteluista loin, eivät (ylläri) toteutuneetkaan mutten joutunut alituiseen paniikkitilaan ja alkanut kesken puheiden hypistelemään avaimiani. Avaimet olen huomannut uudeksi rauhoittelukeinoksi silloin, kun kodin ulkopuolella eteen tulee yllättäviä/ahdistusta herättäviä asioita - ennen riitti pelkkä pankkikortin olemassaolon varmistelu (tosin ulkona nuo tarkistelut ovat ihan pientä..vielä). Kuten osa autistisista lapsista heijaamalla rauhoittavat itsensä kohdatessaan yllättäviä tai epämiellyttäviä asioita, minä rauhoitan itseni vastaavissa tilanteissa kotona tuijottamalla hellanlevyjä ja vesihanoja sekä kodin ulkopuolella hypistelemällä avaimia sekä pankkikorttia.
Se osoittaa mielestäni sen, miten alkukantaisista asioista OCD:ssa on loppujen lopuksi kyse.
Tänään kesken työkeskustelun kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni lävähti yksi hämärä lapsuusmuisto, jonka olen mieleni sopukoihin vuosiksi piilottanut - tämä kirjoittaminen, terapiassa käynti sekä voimakas halu parantua ovat nähtävästi lähteneet purkamaan noita piilotettuja muistoja. Enkä minä yhtään ihmettele miksi minä tämänkin olin piilottanut.
Kissamme sairastui kissaruttoon ollessani ehkä noin 15-vuotias. Kissa oli Marakatin kissa ja halusimme yrittää pelastaa kissan hinnalla millä hyvänsä ja saimme kun saimmekin luvan vanhemmilta viedä sen eläinlääkäriin (maalla kun ei noiden eläinlääkärikäyntien kanssa ole niin justiinsa, etenkään maatiaiskissojen kanssa). Eläinlääkäri antoi lääkettä ja kertoi, että meidän olisi pistettävä sitä kissaan ja näytti miten. Toivoa eläimen parantumisesta ei juuri ollut mutta halusimme yrittää. Ja mitä tapahtuu? Minä, teini-ikäinen tyttö yritän itkien pistää eläinlääkärin antamien ohjeiden mukaan kuolemankielissä olevaa kissaa, koska kukaan muu ei halua sitä tehdä. Itkin ja pistin, pistin ja itkin. Marakatti toki oli siihen liian pienikin mutta jälleen minut laitettiin tekemään jotain sellaista, mikä olisi kuulunut aikuisen hoitaa. Kissa kuoli yrityksistä huolimatta. Enkä minä juuri saanut kiitosta yrityksestäni tai lohdutusta sekä vakuuttelua ettei se ollut minun vikani.
Jälkiviisaana voin sanoa, että ainakin ne ikävät kokemukset kannattaa ne purkaa jonnekin - päiväkirjaan, ystävälle tai vanhemmalle. Minä yritin selvitä liian kauan yksin ja vain työntää tuollaiset ikävät muistikuvat sivuun niitä sen enempää käsittelemättä, en nähnyt muita keinoja selviytyä. Ja siksi minä olen tässä OCD:ni kanssa ja kirjoitan kissasta, joka kuoli yli kymmenen vuotta sitten.
R.I.P Ronja, minä todellakin yritin parhaani.
Päivän pelko: Mitä jos minä olin turhankin rento ja välinpitämätön, mitä jos jotain sattuu sen vuoksi, että olin eilen ulkona ja minulla oli hauskaa?
Päivän absurdi ajatus: Mitä jos vain jättäisin vanhat meikit pesemättä niin minun ei tarvitsisi avata vesihanaa ja pelätä, että se jää auki
Päivän biisi: Foo Fighter - My Hero
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti