Eilinen ilta meni hyvin ja selvisin aikataulussa (21min.) nukkumaan. Aamu sen sijaan oli todella haastava ja ovesta ulos mennessäni erehdyin katsomaan kelloa: 25:05! Jännä juttu, että ovea piti sitten ihan parikin kertaa rynkyttää kiinni vaikkei sen lukkiutuminen ole ollut ahdistuskäyrän yläpäässä. Ihan vinkkinä vaan teille muille neurootikoille, että jos joskus yritätte joskus vastaavalla tavalla repiä itseänne irti mukavuusalueelta niin älkää nyt ainakaan alkuvaiheessa katsoko sitä juoksevaa aikaa kesken rituaalienne. Kyllä kehosta on huomattavissa kun menee liian pitkään ja toiseksi viimeisella pittstopilla jo tiesin, että aika ylittyisi.
Mutta minä en hätäänny, tämä oli vain muistutus siitä millaista trapetsilla tanssimista tämä parantuminen onkaan.
Ja mikä ruokkikaan pakko-oireita tänä aamuna? Sen kun tietäisi. Luulen, että yksi osa on puhdas väsymys ensimmäisen kokonaisen työviikon jälkeen. Sekä se, että terapiassa tuli tehtyä huomioita edistysaskeleista ja jopa ääneen myöhemmin todettua, miten onnellinen olen. Minuun syvälle juurtuneet uskoni epäonnistumiseen ja jatkuviin vastoinkäymisiin sekä siihen, etten ansaitse olla onnellinen, ovat niin suuria, että ne joutuivat varmaankin tänä aamuna törmäyskurssille eilisten toteamuksieni ja kehonkieleni kanssa.
Mutta ihme kyllä, minä en ole kauhuissani, että aika meni ylitse. Se oli vaan muistutus taas tosiasioista ja jo heti samasta hetkestä alkaen kun ovi sulkeutui, päätin, että avainten tarkistelu muuten loppuu myös. Tai niiden laskeminen. Joko kilisytän tai puristan niitä katsomatta avaimia ja se saakoot riittää minulle faktaksi siitä, että avaimet ovat tallessa.
Ja minä onnistuin tekemään niin koko päivän eikä minun tarvinnut tehdä juuri toistoja saati tarkistaa niitä niin usein kuin mieleni olisi tehnyt.
Yritän ottaa noista lipsahduksista heti samantien kiinni enkä jäädä pelkäämään, että kaikki meneekin pahemmaksi. Se koskee niin OCD:ta kuin sitä tukevia ruokailuja ja unia. Tänään kokeilin pitkästä aikaa herkutella sipseillä ja yök, puolet pussista meni roskiin ja väsyttää vaikka kello on vasta seitsemän. Ei sovi siis minulle, jos olen rehellinen itselleni. Se suklaapatukka olisi riittänyt ja nyt suussa maistuu vain eltaantunut rasva.
Koska olen näyttänyt itselleni, että minä pystyn siihen, minä en enää pelkää sitä, etten pystyisi ponnistamaan taas uudelleen.
Tämän päivän päivitys jääkööt lyhyeksi, kiitos sipsien. Huomenna sitten taas enemmän ja paremmin.
Päivän pelko: Mitä jos herkuttelukierre jää taas päälle?
Päivän absurdi ajatus/teko: Syödä sipsejä ja katsoa Suurinta Pudottajaa
Päivän biisi: Daadirlandirlandaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti