Olen huomannut, että tällä hetkellä äidistäni ja äitiini liittyvistä asioista puhutaan täällä kotona kuiskaten silloin kun minun tiedetään olevan paikalla - kuten hetki sitten kun äitini soitti. Enkä minä edes tiedä miksi. On totta, että ärsytyskynnys puuttua asioihin on itselläni matalalla eikä minun ole helppo ymmärtää toisten tekemiä valintoja kuten ainaista rahan lainaamista äidille. Totta puhuen se ärsyttää minua ihan suunnattomasti. Mutta silti, mitä sitten vaikka puuttuisinkin? Mitä sitten, jos olisin eri mieltä? Eikö minun mieltäni haluta pahoitettavan toisten valinnoilla vai mistä tästä oikein on kyse?
Jos tarkemmin muistelen, on meillä tuota kuiskausta harrastettu niin kauan kuin muistan. Kuiskailusta tietää, että jotain on vialla mutta mitään ei kerrottu eikä kerrota tänäkään päivänä suoraan. Ja tuo tapa olla sanomatta asioita suoraan itää minussakin. Minun ei ole helppo kertoa negatiivisia asioita kellekään ja nyt kun niitä tilanteita kohtaan lähes päivittäin töissä, on ajatus sinne menemisestä yhtä tuskaa. Koska minä en voi kuiskata niitä asioita enkä jättää niitä kertomatta. Sillä minulle maksetaan palkkaa siitä, että minä sanon ne negatiiviset asiat ääneen. Ei siis ihmekään, jos aamuisin töihin lähteminen on vaikeaa ja pakko-oireet räjähtävät silloin yleensä käsiin. Olen toki venyttänyt pakko-oireita myös muihin lähtötilanteisiin mukaan, mutta työaamujen vaikeuksien syy taitaa olla edellä mainitussa lauseessa.
Olen siis ajanut itseni itseäni tähän saakka pitkälti määrittellyssä työelämässä niin epämukavuusalueelle, kuin vaan voin. Ja olen kauhuissani.
Vaikka minun ongelmilleni tekee varmasti hyvää opetella edes työn kautta kertomaan negatiivisia asioita, en ole aivan varma onko siihen hyvä hetki juuri tämä hetki. Olenkin siis pitkin kesää ruoskinut itseäni päätöksestä vaihtaa työtehtäviä tänä keväänä vaikkei minulla edellisessäkään paikassa ollut mitenkään täydellistä ja sielläkin olisi vastaan tullut valtavia muutoksia vanhaan nähden - miettinyt, olisiko näiden OCD-oireiden käsittely ollut helpompaa jos olisin jäänyt vanhaan työhöni. Tällainen vatvominen lienee meillä OCD-potilailla ihan normaalia, teki mitä tahansa, jää valinnasta näkyviin itselle vain se negatiivinen puoli. Turha tuota työn vaihtamisen vaikutusta OCD:n on miettiä juuri nyt ja kuormittaa työaamuja vielä lisää, tälläkin tekemälläni siirrolla oli varmasti tarkoituksensa. Kunhan se nyt p*rhana näyttäytyisi, siis tämän työtehtävien vaihdon tarkoitus positiivisessa valossa.
Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Myös tällä työtehtävien vaihdolla on siis tarkoituksensa - kuten joko se, etten viihdy siinä ja löydän jotain muuta parempaa tai kohtaan juuri tässä hetkessä turvallisessa ympäristössä yhden elämäni epämukavimmista tenniskentistä.
Nyt sanoin, että äidistä voi puhua muutenkin kuin kuiskaten ja tulos oli nolla, koko talo hiljeni. Tai no, kuulemma äidin osastolta oli sanottu, että minun ja Marakatin tulisi pitää äitiimme yhteyttä. Ja minä sanoisin tuohon, että lisäisittekö mamman lääkitystä, taitaa olla puolet sen inkkarijoukkueesta vielä leirissä nukkumassa.
Minä en pelaa enää syyllisyysrulettia.
Kävin tänä aamuna 86-vuotiaan mummoni luona ja avasin kyynelkanavani ensimmäistä kertaa maalla olon aikana. Naurettiin yhdessä jälkeenpäin mummon kanssa millaisia itkupillejä ollaan, mutta itkuunhan minä tosiaan purskahdin kun sanoin mummolleni sen, mitä olen pitkään halunnut sanoa mutten ole uskaltanut.
Sinä olet minulle rakas ja paras mummo mitä lapsella voi olla.
Mummon kanssa aikaa viettäessä sitä aina muistaa miten aika on rajallinen. Rakastan mummoni kertomia tarinoita ja yhdessä olemista, en voi ymmärtää miten kylmäkiskoisesti joskus nuorempana mummoni luona vierailuun suhtauduin. Mutta silloin minä taisin itse voida niin pahoin, etten nähnyt edes lähelleni. Ja olen niin onnellinen siitä, että meidän välit on niin lämpimät tänä päivänä - niin lämpimät, että jopa minä uskallan itkeä mummoni nähden ja päinvastoin. Minä en enää kontrolloi itseäni ollessani mummoni kanssa ja se on hyvä merkki. Ja tuollaisina hetkinä, kuin tänä aamuna, minä mietin sitä miten minä olen tehnyt elämässäni edes jotain oikein ja että minun tulisi jatkaa tällä radalla, mikä vie minut kohti elämisen makuista elämää. Ei mummoni tiedä näistä minun ongelmistani, mutta viisaana naisena hän on kyllä nähnyt ettei helppoa ole ollut ja antanut minun rauhassa tulla hänen lähellensä. Lähtiessä lyötiin kättä päälle ja sovittiin, että jaksetaan molemmat pitää huolta itsestämme marraskuuhun saakka, jolloin juhlitaan isäni pyöreitä vuosia. Ihana mummo.
Kun laitoin mummoni antaman sormuksen sormeeni, tuntui, että sukupolvien läpi kulkenut vahvan naisen voima siirtyi minuun - kuinka voisin joka hetki tuntea, miten nuo usean sukupolven vahvat naiset ovat minun kanssani. Ja minä lupasin heille tehdä parhaani.
Päivän pelko: En tiedä miten sen kestän, kun joku päivä mummostani aika jättää
Päivän absurdi ajatus: Mitä pitää tehdä jos hyttynen lentää silmään ja jää sinne?
Päivän biisi: Mummolaan (Se lastenlaulu. Kyllä te tiedätte)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti