Railoja jääkuningattaressa

Tänään minä tunnustin itselleni, että minun tulee yhdessä asiassa luovuttaa - siinä, etten minä voi päättää isäni tai veljeni käytöstä tai tunteita äitiäni kohtaan.

Ja sitten minä romahdin.

Sieltä se sitten tuli, ennen lenkille lähtöä tarkistelin vähän kahvinkeitintä ja kävin raivoamassa hyttysille metsässä, olo oli ollut jotenkin erityisen ahdistunut eilisen päivän ja äitini yhteydenottoyritysten jälkeen. Lenkin jälkeen minä isäni ja veljeni pyykkejä lajitellessa aloin itkemään. Että minun sydämeni on niin rikki siitä, mitä äitini on tehnyt etenkin isälleni. Veljeni näyttää selviytyneen vähän paremmin ja kykenee tuntemaan jopa jotain negatiivistakin äitiä kohtaan sekä näkee, ettei kaikki ole vieläkään hyvin. Mutta voi isä rakas, minä en voi itkemättä katsoa sitä, mitä sinulle on käynyt.

Minä vihaan äitiäni. Oli miten sairas tahansa, mutta minä vihaan häntä.

Ei, ei isänikään ole syytön siihen mitä hänelle on käynyt. Hän ui niin syvissä syyllisyyden vesissä etten tiedä voiko sieltä päästä enää pois, tuntuu välillä ettei hän edes halua. Mutten voi myöskään ymmärtää sitä, miksi isäni vuosi toisensa jälkeen sysää lapset sivuun itsekeskeisen äitini edeltä. Lapset, jotka rakastavat isäänsä yli kaiken ja tarvitsisivat nyt edes sen yhden terveen vanhemman. Minun pelkolistallani kärkipäässä alkaa olemaan se, että mitä jos isäni saa tuosta kaikesta huolesta sydänkohtauksen tai aivoverenvuodon. Mitä me sitten teemme?

Jos tuo on avioparin rakkautta, niin sitten minä en edes halua ymmärtää rakkautta. Jos se on syyllisyyttä, niin minä en halua enää jatkaa sitä syyllisyyden ketjua, joka tuntuu molemmissa sukuhaaroissa kulkevan jo äidinmaidossa.

Minä voin tukea isääni silloin, jos hän päättää toimia kuten me muutkin toimimme. Jos isäni haluaa toimia kuin toimii nyt, minä en voi puuttua siihen (vaikka kiusaus siihen onkin valtava) mutta minä en myöskään enää sukella siihen mukaan. Olen ollut tyytyväinen siihen, miten isäni on kunnioittanut päätöstäni olla näkemättä äitiä, ehkä hänkin on nähnyt miten tosissani olen kasvanut jo aikuiseksi. Toki en tiedä mitä kaikkia kiristyskeinoja äitini on yrittänyt isääni kohtaan käyttää saadakseen minua tai Marakattia ottamaan häneen yhteyttä enkä minä halua edes tietää. Tiedän, että tilanne on äidilleni äärimmäisen ärsyttävä, koska äitini on tuntunut olevan aina ihan sairaalloisen mustasukkainen siitä huomiosta, mitä me olemme Marakatin kanssa isälle antaneet. Ellei äidilläni olisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosia, voisi hänet luokitella myös narsistiseksi persoonallisuudeksi.

En minä enää yhtään ihmettele, miksi olen ollut niin ahdistunut. En minä yhtään enää ihmettele, että pakko-oireet ovat vuosi vuodelta vain pahentuneet. Tämä kaikki tähän saakka kirjoitettu kun on vain se pieni murunen siitä, millaisia tunteita olen tallettanut lapsuuteni ja nuoruuteni ajan sisälleni.

Että minä haluaisin rutistaa sitä pientä lasta itsessäni ja kertoa, että kaikki muuttuu paremmaksi - tällä kertaa ihan varmasti.

Tiedän sen kuitenkin, että olen valinnut tässä tapauksessa oikein olla näkemättä äitiäni täällä maalla ollessani ja kohdannut vain pieniä helpoimpia palasia menneisyydestäni ja ahdistuksestani. Aion joku päivä kirjoittaa äidilleni kirjeen, jossa kerron, miten en aio pitää häneen yhteyttä kaiken tämän näkemäni jälkeen - en ennen kuin hän on käytöksellään ajan kanssa osoittanut halunsa parantua sairaudestaan. Sitä ennen minä pärjään kyllä erinomaisesti. Olenhan osoittanut jopa itselleni selviytyväni ystävieni ja Marakatin tuella myös niistä tilanteista, joissa maailman eniten olisin tarvinnut äitiäni taikka isääni. Se ei edelleenkään poista sitä tarvetta vanhempien tuesta, mikä lapsella on hamaan tulevaisuuteen saakka.

Toisin kuin ennen tiedän nyt, että sen turvallisuuden tarpeen uskallan täyttää myös ystävieni tuella - se jää kyllä kantaa jo minutkin.


Päivän pelko: Mitä jos isä kuolee?
Päivän absurdi ajatus: Meniköhän koiranhäkin ovi kiinni varmasti, vaikka näen koiran nojaavan siihen eikä ovi aukene?
Päivän biisi: Stella - Aamun kuiskaus