Härkätaistelussa

Tänään terapeutin kanssa keskusteltiin siitä vaihtoehdosta, että ottaisin OCD:ni hoitoon käyttöön lääkityksen, koska olen alkanut vähentämään harrastuksiani vältelläkseni tarkistamista ja töihin on jouduttu välillä lähtemään itkun kanssa. Siitäkin huolimatta, että jo ennen terapiaan hakeutumista tiesin lääkehoidon vaihtoehtona OCD:n hoitoon ja terapian tueksi, olen alusta alkaen halunnut yrittää purkaa tätä vyyhtiä "selvinpäin". Ja jos näyttäisi siltä, että muumioidun kotiini yrityksistäni huolimatta, aloittaisin lääkityksen. Terapeutin ehdotus oli siis itselleni kuin punainen vaate ja jo hetken kävi mielessäni, että tällaistako tämä nyt sitten onkin ja etten minä tätä kyllä sitten jatka.

Toisin kuin ennen, minä kuitenkin halusin perustella ääneen ne syyt miksi en lääkitystä vielä halua enkä siten jäänyt märehtimään niitä perusteluita sisässäni.

On vaikea määritellä mistä tuollainen lääkenegatiivisuus on minuun iskeytynyt tarkalleen noinkin voimakkaana. Toisaalta, olen nähnyt koko elämäni lääkityksellä (erinäisiin mielenterveysongelmiin liittyen) olevia ihmisiä lähelläni ja yleensä vähemmän onnistunein tuloksin. Minun ensimmäisiä mielikuvia sairaalasta on kun olin 12v ja mentiin muun perheen voimin katsomaan äitiä sairaalaan - myöhemmin selvisi, että äiti oli ollut lääkekatkaisussa. Eikä tämä ollut viimeinen kerta.

Minä pelkään, että minusta tulee kuten äitini. Haluan yrittää kulkea eri polkua kuin hän ja kohdata rintakehääni puristavan mörön kasvokkaisin sen sijaan, että turruttaisin vain möröltä jalat lääkkeillä, jottei se voisi juosta minua kiinni.

Minä tiedän, että toisille lääkitys sopii OCD:n hoitoon, joten mielipiteeni aiheesta kannattaa laittaa toisesta korvasta ulos - jokainen valitkoon itse. Voihan olla, että minäkin totean sen rajan tulleen vastaan, kun en enää selviä ilman. Mutta koska suhtautumiseni lääkkeisiin on jo lähtökohdiltaan negatiivinen, tuskin niiden käyttökään toisi yhtä mittavia hyötyjä kuin jos suhtautuisin lääkehoitoon myötämielisesti - ei alkoholistikaan juomistaan lopeta jos muut pyytävät, raitistuminen tapahtuu aidosti todennäköisimmin vasta, kun alkoholisti sitä itse haluaa.

Minä myös tunnen mielikuvitukseni niin hyvin, että lääkkeen otettuani uskoisin sen turruttavan pääni ja aistini niin, etten minä näkisi todellakaan onko hellan levyt päällä vai ei. Tiedän mielikuvitukseni myös  jo luoneen ajatusmallin, jossa tiedostaessani lääkkeiden olevan vain väliaikainen helpotus ja lopettaessani pillerit nuo samat möröt olisivat vastassa minua entistä suurempina. Tuo malli on minun aivolohkoissani olemassa vaikka maailman viisain lääkäri minulle toisin väittäisi. Ja arvatkaa, miten pitkään se lääkkeidenotto tuolla negatiivisella suhtautumistavalla ja mielikuvituksella jatkuisi? Tai edes alkaisi?

Jos ottaisin sen pilleripurkin kouraani tuntuisi kuinka olen luovuttanut ja antanut OCD:n voittaa koko liigan taistelematta itse vastaan.

Minä kyllä tiedostan olevani äärirajoilla pakkotarkistamisten kanssa ja tiedän, ettei rajat voi enää paljon venyä ennen kuin olen mennyt ns. liian pitkälle. Päädyimme kuitenkin yhteisymmärryksessä terapeutin kanssa siihen, että nyt kokeillaan ensin laittaa kapulaa rattaisiin pakkotarkistusten kanssa muilla keinoin ja pidän mielessäni tuon lääkityhommelin. Sain siis nyt jotain konkreettista käsiini, jonka avulla pääsisin lähtemään matkalle kohti tuntematonta ja työstämään rituaalejani. Deadlinena on ensi viikon alku, mutta minä ajattelin aloittaa jo kaavojen rikkomisen tänään.

Nyt kun vain olisi sitä malttia.

Olin jotenkin tuon terapiaistunnon jälkeen niin uhmakas ajatuksestakin lääkityksestä, että lähdin pikkusiskoa saattamaan niin, etten tarkistanut mitään. Olin jo vilkaisemassa hellan valoja mutta tuo uhma käänsi katseen välittömästi pois. Ja ylättäen kun palasin kotiin 45 minuutin päästä, kotona oli kaikki hyvin.

Syy, miksi yhä kukun ylhäällä tätä blogia kirjoittamassa, oli äskeinen puhelu ystävän kanssa. Hänen kanssa jutteleminen on jo rentouttavaa sinänsä mutta hän muistutti minua rentoutumisen tärkeydestä - jostain, jonka ottaisin rutiininomaiseksi tavaksi vaikka joka illalle. Liikkuminen minulla tahtoo mennä suorittamiseksi (montako kilometriä juoksin, tuliko riittävän hiki jne.), joten olisiko se sitten tietoisuusharjoituksia aamulla ja vaikka musiikkirentoutusta (oma luomani metodi, joka lyhykäisyydessään tarkoittaa lattialla makaamista ja musiikin kuuntelua pimeässä ilman muita ärsykkeitä) illalla? Rentouttavaa itsessään on jo yhteydenpito ystäviin - tällä viikolla olen jutellut puhelimessa kahden ystävän kanssa (joka siis on minulle harvinaista, puhelimessa pälättäminen ei kuulu  luontaisiin tapoihini) ja tuntuu ihanalta, kun joku haluaa jakaa näitä minun asioita ja omia asioitansa kanssani. Pakko todeta jälleen - jokainen OCD-potilas tarvitsisi sellaisia ystäviä kuin minulla on. Näistä omistani en luovu mutta suosittelen luottamaan toiseen ihmiseen, se helpottaa sitä tuskaa ja ahdistusta mitä pakkoneurootikko sisällänsä kantaa. Minäkään en luottanut heti mutta lähellä olevat ihmiset odotti rauhassa siihen saakka, kun uskalsin luottaa taas. Ja se kantaa hedelmää.

Askeleiden kohti normaalia elämää täytyy olla pieniä, jotta en pettyisi itseeni ja antaisi siten ruokaa OCD:lle. 

Huomenna minä voisin kirjoittaa rauhassa ajan kanssa nuo "toimintaohjeet sijaiselleni" ja päättää, mitä ehtoja minun on täytettävä jotta koen, että rajat pakko-oireiden kanssa ovat hallinnassa. Tällä tarkoitan esim. viikottaisia ystävätreffejä, paria jumppatuntia tms. . Minun olisi saatava nyt itselleni myös julkiseksi tänne sellainen lista, jonka avulla voisin seurata vieläkö yritän venyttää sitä kuminauhaa liikaa.

Nyt minä menen ja tarkistan ensin oven lukituksen, sen jälkeen sammutan tv:n, suljen tietokoneen, katson keittiön vesihanan sekä hellan levyt ja tämän jälkeen viimeiseksi vessan hanat. Siis eri järjestyksessä, kuin eilen illalla. 

Minä olen valmis. Ja minä haluan tätä maailman eniten.

(Perjantai 17.8. klo 08:30: On härskiä kirjoittaa töissä blogiin mutta minun on pakko sanoa tämä heti kun koneen äärelle pääsin - muutin järjestystä illalla ja olin alle 18 minuutissa pedissä sen vanhan yli puolen tunnin sijaan! Ja tänä aamuna olin viisi minuuttia eiliseen  verrattuna nopeampi ja tarkistin vain hellanlevyt, vessan hanat ja oven! Että taitaa allekirjoittanut olla sitä sarjaa, joka pitää työntää selkä seinää vasten ennen kuin jotain herää. Tämä on vasta alku ja tiedän, että alamäkiä tulee välillä mutta tämä on alku kuitenkin. Nyt sitä malttia..)


Päivän pelko: Jääkö minulle muuta vaihtoehtoa enää kuin lääkitys?

Päivän absurdi ajatus: Voiko aftaan juuttua leivänmurunen ja koko suu tulehtua?

Päivän biisi: Foo Fighters - My Hero