25 minuuttia ja 27 minuuttia. Parempi kuin eilen mutta huono silti. Jännä juttu, että vaikka mielikuvitukseni on muuten rikas, en tahdo keksiä mitään, mikä muuttaisi rituaaleja niin etten jämähtäisi. Ärsyttää, ärsyttää ja ärsyttää muttei niin paljoa, että suututtaisi.
Missä se mielikuvitus tai punainen vaate on silloin kun sitä oikeasti tarvitsisi?
Minä en ihan oikeasti tiedä missä mättää nyt. Pääni humisee tyhjää kun pitäisi muuttaa rituaaleja, tuntuu, että ne nykyiset käytössä olevat ovat ainoat millä aidosti näen tilanteen. Ainoa, minkä olen pystynyt lopettamaan on avainten laskeminen. Vai onko tämä nyt sitä aitoa vääntöä, mitä käydään OCD:ta vastaan? Se eka viikko epämukavuusalueella taisikin olla siis aika vaalenapunaisten lasien läpi katsomista ja nyt jos joskus naisesta taidetaan ottaa mittaa ihan tosissaan ja tanssitaan ruusujen sijaan ohdakkeissa?
Töissäkään ei mene putkeen, sielläkin välttelen epämukavuusaluetta kun kerta muitakin töitä on. Tänään esimies siirsi epämukavuusalueeseeni liittyvästä työjonosta sitten osan asioista toisille, koska sanoi, että vaikuttaa että minulla on niin paljon muuta. Tottahan tuokin on enkä aio ottaa siitä itseeni (tai no, otan kuitenkin vähän koska minunhan tulisi olla täydellinen - otan siitä siis vähemmän itseeni kuin ennen) mutta nyt on oikeasti tehtävä jotain myös töissä. Enkä ole listalla olevia muita asioitakaan töiden ulkopuolella saanut hoidettua - jösses, että sitä pitää ollakin niin vätys.
Tuntuu, että koko elämä on mennyt taas ihan haahuiluksi ja alan vetäytymään takaisin kuoreeni.
Ei kun ei, minä en suostu. Harrastanut olen onneksi liikuntaa, nukkunut hiukan järkevämmin ja ollut sosiaalinen, syömisetkin menee hyvin enkä ole ahminut. Minulla menee siis monella osa-alueella yhä edelleen paremmin kuin ennen. Eikä minulla ole sellainen paha olo fyysisestikään mitä ennen vaan yritän elää sovussa kehoni kanssa - työmatkojakin osittain kuljen kurjilla säillä tai laiskuuden iskiessä yleisillä kulkuneuvoilla sen kävelyn/fillaroinnin sijaan.
Nyt minä en anna periksi.
Huomenna on entisen esimieheni läksiäiset, jotka on pyörinyt tietyllä tapaa mielessäni ja usein tarkistaessani, eräs elämän osa-alueista kun jollain tapaa päättyy konkreettisesti noihin läksäisiin. Läksiäislahjaa askarrellessani on jälleen tullut mieleen se, että olenkohan sittenkään oikealla alalla - minulla kun riittää luovuutta ja mielikuvitusta vaikka muille jakaa ja tekemäni lahjat/järjestämäni vapaa-ajan ohjelmat työkavereille kun ovat kautta linjan keränneet kiitosta.
Sekö siellä taustalla nyt ihan oikeasti mättää eikä ne läksiäiset itsessään ja saa sinut heijaamaan itseäsi vesihanojen äärellä - että olet tunnustamassa jotain itsellesi, olevasi hyvä jossain ja oikeilla jäljillä itsesi etsimisessä? Ettei kaikki ole sinussa niin hillittyä ja kontrolloitua?
Nyt olen fyysisesti niin poikki salin jälkeen, että taidan blogin tallennuksen jälkeen vain kasata huomiset tavarat ja painua nukkumaan. Siitä, miten aion tarkistaa, ei ole havaintoa - inhottaa kun rituaaliprosessin muuttamisen miettimiseen ei ole nyt yhtenäkään iltana jäänyt kunnolla aikaa vaan olen aina umpiväsyneenä vaan toistanut samaa vanhaa. Mutta lauantaina minulla on siihen vihdoinkin aidosti aikaa ja sitten pitää tehdä jotain radikaalia.
Huomenna aamulla voisin kokeilla laittaa tietyn välein puhelimeen muistutukset, jolloin tulee vaihtaa "pistettä". Tai sitten 5 biisiä, joiden aikana minun pitää olla ulkona kotoa. Tai heittää volttia tai kaivaa nenää samalla kun tarkistan. Tai..
Toimikaa aivot, toimikaa..
Päivän pelko: Mitä jos siitä tulee sanomista, että olen niin hidas ja puhelutilastoni ovat surkeat?
Päivän absurdi ajatus: Mitä jos en jaksakaan taistella tätä kaikkea vastaan?
Päivän biisi: Pearl Jam - Alive
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti