Ja taas on leikattu kiinni yrityksiin valahtaa sinne mukavuusalueelle - jumppaan lähdettiin 23 minuutissa ja olisi lähdetty nopeamminkin, jos olisin huomannut pukeutua esim. kenkiin ennen ajastimen käynnistämistä. Ilta meni myös hyvin, tosin ihan sen vuoksi, että kerkesin kertaalleen torkahtaa (kiitos sipsit vielä kerran. Tästä syystä myös ajanotto jäi) puoleksi tunniksi enkä sen jälkeen enää oikein jaksanut tarkistaa mitään. Näin siitäkin huolimatta, että eilen silmieni eteen sattui minussa ahdistuksen tuntemuksia herättäviä asioita mutta yritin niiden ajatusten vain antaa rymistellä sekä keksiä niiden hoitamiseksi toimintatavat. Keksin, löin lukkoon ja siirryin muihin juttuihin.
Noh, niiden avainten tsekkailun kanssa ulkomaailmassa ei ole mennyt niin putkeen ja toistoja tuli tänäänkin useita lyhyen ajan sisällä mutta sentään en enää laske montako niitä on..
Se, mistä olen jo useamman päivän halunnut kirjoittaa, on ne tavat ja keinot, joilla yleensä me huonon itsetunnon ja itsetuntemuksen omaavat ihmiset pyydämme anteeksi läsnäoloamme tällä maapallolla. Tai ainakin niistä tavoista, joilla minä pyydän anteeksi sitä, että minä satun olemaan minä.
Olen aina ollut se, joka ei valita jos joku etuilee eikä huomauta, jos saa huonoa palvelua. Olen aina ollut se, joka ruuhkassa väistää muita ja antaa tietä ensimmäisenä vaikka väistämisvelvollisuus olisi toisella. Olen aina ollut ensimmäisenä pyytämässä anteeksi huonoa käytöstäni vaikka alunperin vika onkin ollut toisessa tai tilanteessa ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Painan jopa katseen maahan usein kaupungilla kävellessäni kuin pyytäen anteeksi sitä, että minä olen juuri siinä ja olen pahoillani, ettei maan niellytkään minua oikealla hetkellä.
Mutta nyt olen alkanut nostamaan katsettani kuin huomaamatta ylöspäin ja niinä hetkinä kun huomaan, että katse laskee taas asfaltin kiteitä, minä nostan sen ylös.
Taannoin tunnelukkotestejä tehdessäni "parhaimmat" pisteet sain mm. miellyttämisen-tunnelukosta. Enkä minä ollenkaan lähtenyt väittelemään kirjan kanssa aiheesta, olenhan minä jo täälläkin aiemmin tunnustanut toteuttavani tätä "suorittamalla miellyttämis"-metodia lähes elämän jokaisella osa-alueella. Nyt kesän aikana on kuitenkin tapahtunut jotain sellaista, joka on saanut minut nostamaan katsettani ylös - minä olen ensimmäistä kertaa uskaltanut todella vastustaa minulle tärkeää auktoriteettia (isääni) ja asettaa rajat, myös hyväksyen sen vaihtoehdon, että minut hylätään myös sen terveen vanhemman osalta kun näin teen.
Päinvastoin, rajojani on kunnioitettu ja välit isäni kanssa on läheisemmät kuin koskaan.
Tämän jälkeen tuli ravintolassa vierailu, jossa hiljaisen alistumisen sijaan toimin näkyvästi saadessani huonoa palvelua. Sitten tuli työkokkarit, joissa huomasin kulkevani pystypäin vaikka jaloissa oli 2 sentin rakot ja liikehdintäni oli kuin etanalla aamuruuhkassa. Yhtäkkiä minä tajusin kaupungilla kulkiessani, etten minä enää väistele niin paljon kuin ennen vaan minuakin kyllä väistetään.
Jotain on sisimmässäni liikahtanut parempaan suuntaan. Minulle on selkeästi alkanut riittämään se, että uhraan itseni ja elämäni miellyttääkseni aivan kaikkia muita tällä maapallolla.
Vaikka leuka on jo ylhäällä, niin minä yhä jännitän katsoa vieraita ihmisiä silmiin. Taisipa rohtotohtorikin (eli psykiatri) kirjoittaa lausunnossaan taipumuksestani olla alkuun katsomatta toista ihmistä silmiin. Sitähän sanotaan, että silmät ovat sielun peili ja minun sieluni muistuttaa enenmmän sellaista rähjäistä rähisevää kulkuria kuin kaunista enkeliä enkä minä haluaisi sitä elämän kolhimaa kulkuria kenellekään näyttää. Minulle on myös sanottu, että kun siihen oppii niin silmistäni voi tulkita sen, mitä tunnen ja ajattelen vaikkei mikään muu ele tai ilme antaisi olotilastani mitään vinkkejä. Niille ihmisille, jotka oppivat tulkitsemaan silmiäni olen siten kuin avoin kirja.
Ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu läheisyydessä, koska noilta silmieni ymmärtsijöiltä en voi enää salata ikinä mitään.
Jos joku joskus miettii, näkyykö oma neuroottisuus ulospäin (silmissä, eleissä tms.) jotenkin niin voin sanoa että ei suuresti, ei ainakaan tällaisilla hellojen tuijottelijoiden lahkoon kuuluvilla. Kun olen puhunut sairaudesta uusille mutta intuitioni mukaan luotettaville ihmisille, he ovat sanoneet etteivät ikinä olisi uskoneet minun kantavan sellaista taakkaa kuin kannan ja kärsivän niin valtavaa ahdistusta, kuin kärsin. Pikemminkin minua pidetään äärimmäisen sosiaalisena, rohkeana ja positiivisena ihmisenä. Luulen siis, että meidän "lahkoon" kuuluvilla on hyvinkin tyypillistä oppia piilottamaan oireet ainakin kodin ulkopuolisissa tilanteissa. Oppia näyttelemään ja antamaan muille ihmisille sellaisia jokapäiviäisiä ja hyväksyttäviä vastauksia omaan outoon käytökseen.
Soveltua yhteiskuntaan, siihen normaaliin kehikkoon.
Toinen asia, mikä siinä katseen kohottamisessa samaan tasoon muiden ihmisten kanssa ahdistaa, on se, että mitä jos katsonkin toista ihmistä jotenkin "väärin" ja hän tulkitsee käytökseni "väärin" - vastaavista tilanteista kun on ihan konkreettistakin kokemusta eikä ole aina kauhean helppoa livistää pois niistä "en minä tarkoittanut, että olisin sinusta kiinnostunu, yritin olla vain ystävällinen"-tilanteista. Tai entäpä jos vastaan sattuisi kävelemään joku komea nuori mies, joka katsoisi minua silmiin ja hymyilisi? Näissä tilanteissa vastoin kaikkia nykyisiä olosuhteitani (eli sinkkustatustani), käännän katseen pois. Vaikkei se katse edes välttämättä mitään tarkoita, minä en voi ottaa sitä riskiä, että se katse veisi johonkin pidemmälle - enhän minä ole valmis seurustelemaan kenenkään kanssa kun hädin tuskin siedän elämääni itseni kanssa. Katsomalla alas minä siis suojaudun kaikilta muilta ihmisiltä.
Ja siksi minä olen yksin.
Minulle itsessään sinkkuus ei ole mikään ongelma mutta myönnän kyllä toisinaan olevani yksinäinen ja OCD:n tuottamat haasteet kotoa lähtemiseen vain ruokkivat sitä yksinäisyyden tunnetta ja päinvastoin, yksinäisyyden tunteesta syntyvä kurja olo ruokkii taas OCD:ta. Kun en edes pysty poistumaan kotoa tavatakseni uusia ihmisiä tai edes vanhoja. Ja minä kyllä tiedän etten ole mikään susiruma, persoonallisella tavalla nätti pikemminkin (ja tämänkin julkisen toteamuksen jälkeen minun tekisi mieli ajaa itseni tavalliseen häpeänurkkaan mutta ei, en tee niin - ei ole narsistin merkki pitää itsestään). Pitkään pidin kyllä itseäni rumana ja luotansa pois työntävänä mutta pikku hiljaa olen oppinut kuulemaan myös ne muiden kehut peilikuvassani enkä vain pelkästään omia ruoskintoja epätäydellisyydestäni - tähän meni siis vuosia eikä toimintamalli ole vielä kovin vahva mutta niin vahva kuitenkin, että pidän itseäni useinmiten ihan nättinä. Ja niin monta kertaa olen saanut kuulla ihmettelyjä siitä, miten minun näköiseni nainen voi olla yksin.
Kyllä voi, jos pitää huolen siitä, ettei anna kenellekään mahdollisuutta edes yrittää ymmärtää minua kaikkine vikoineni vaan luoda ennakkokuvitelma itselle siitä, kuinka hellanlevyneuroosini saa kaikki kaksilahkeiset pakkaamaan ja pakenemaan rajan taakse.
Asiat liikahtelevat omille paikoilleen pikku hiljaa enkä minä aio nyt seuraavaksi etsiä potentiaalista poikakaveria sieltä liikennevaloista saati pikadeiteiltä. Olen jo valtaisan ylpeä siitä, kuinka uskallan kulkea pystypäin massan keskellä ja itseäni ahdistavien baarien terassien ohi blokaten itseäni tympivät huutelut laittamalla musiikkia hiukan kovemmalle ja työntämällä kuulokkeita korviin hiukan syvemmälle.
Ja toisin kuin ennen, minä en paina päätä alas valmiiksi vaan nostan nenän pystyyn ja annan tuulen huljutella nenäkarvojani.
(Kyllä, naisillakin on nenäkarvoja. Siis nenän sisäpuolella.)
Päivän pelko: Miten pitkään saan nauttia tästä hyvästä olostani?
Päivän absurdi ajatus: Repäisin jumppatopin hintalapun pois ja lähelläni oli tomaattikeittoni. Mitä jos hintalapun kiinnitykseen käytettävä muovijuttu lensi keittooni, onkohan sitä vaarallista sitten syödä?
Päivän biisi: Zen Cafe - Jättiläinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti