Melkein voisi hävettää se, miten laiskasti olen täällä maalla blogiani päivittänyt ja pakko-oireisiini täällä ollessani paneutunut. Mutta kun on vain yksi ei-langaton nettiyhteys, joutuu koneelle pääsyä odottelemaan. Ja etenkin sitä hetkeä, kun ei ole pelkoa, että olan ylikurkkijoita olisi liikaa. Toisaalta tämä maalla olo on ollut sitä yhtä katastrofi-iltaa lukuunottamatta sellaista irtiottoa omasta oravanpyörästä, etten ota blogin päivittämisestä saati tietoisuusharjoitteiden tekemisestä minkäänlaista suorituspainetta. Kyllä minä arjen saapuessa ehdin tämänkin päivittäisen päivittämisen ottaa takaisin rutiinikseni ja keskustella pakko-oirekeskukseni (jota myös toisella nimellä aivoiksi kutsutaan) kanssa.
Katastrofi-ilta alkaa vähitellen menettämään värinsä ja muotonsa, yritin eilistä ahdistuspiikkiä käsitellä mm. kaivamalla naftaliinista tuon ihanan ahmimistaipumukseni ja siinä ihan kohtuudella onnistuinkin. Siis siinä ahmimisessa. Huomasin myös, että kun minua ahdistaa enkä pääse sitä purkamaan pakko-oireisiin eikä ahmiminen auta, kiukuttelen ja olen hyvin kärsimätön. Kokeilin illalla vielä vähän tsekkailla hellan levyjäkin mutta ei sekään poistanut ahdistuksen terävintä kärkeä. Ainoa, mikä auttoi, oli myöntää itselle ääneen, että minua ahdisti ja antaa niiden ajatusten tulla tietoisuuteen, mitkä ahdisti ja siirtää ne sen jälkeen multaisten peltojen syövereihin.
Seuraavalla kerralla minä osaisin hoitaa tuon tyyppisen ahdistavan tilanteen kuitenkin paremmin - asioita oppiakseen pitää joskus ottaa maailmankaikkeudelta myös turpaan.
Luulen myös, että tuon em. ahdistuskuvion takana piilee se syy, miksi en ehkä onnistu laihduttamisessa tai painoni pitämisessä normaalina vaan kerta toisensa jälkeen sabotoin terveelliset elämäntapani. Että minua ei huomattaisi. Toisaalta se on ristiriidassa sen kanssa, että pidän vaatteista ja koruista sekä tykkään pukeutua hyvin myös töihin. Eli väkisinkin herätän huomiota. Ja nyt kun olen lihonut, haluaisin peitota itseni kaapuihin ja olla mahdollisimman huomaamaton niiden ihmisten silmissä, joilta ennen halusin huomiota. Ihan kuin haluaisin kontrolloida myös sitä, kuka minut huomioi ja milloin huomioi - jos se on oikea ihminen ja oikea aika, minua ei ahdista kun taas jos se on joku ei-toivottu ihminen tai väärä aika, minua ahdistaa.
Kontrollikeskuksesta taas voi hyvää päivää, milloinkahan minä ymmärrän lopettaa pyrkimykseni maailman hallitsijaksi?
Mutta voi kuulkaas, olen täällä maalla ollessani yli vuoden tauon jälkeen käyttänyt hellaa ja jopa uunia! Tässä odottelen makaroonilaatikon kypsymistä ja aamulla leivoin jättiläiskorvapuusteja. Eikä minun käteni ole hionneet ruokaa laittaessa kertaakaan ja olen kuullut vain pieniä kuiskeita siitä, kuinkakohan olen muistanut nyt sammuttaa sen uunin. Tilanne tuntuu olevan nyt jotenkin eri, kun meitä on täällä useampi. Ja kun minun ei tarvitse olla vastuussa kaikesta eikä ole päivittäistä pakkoa mennä esimerkiksi töihin.
Olo on lähes normaali ja minua niin pelottaa palata takaisin kaupunkiin..
Päivän pelko: Paljonkohan minä olen lihonut täällä maalla ollessani?
Päivän absurdi ajatus: Voiko hyttynen pistää silmään?
Päivän biisi: Elastinen - Irrallaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti