Virtahepo keittiössä

Torstaina keskustelin terapeuttini kanssa siitä, pitäisikö minun ennen äitini vapaalle jalalle päästämistä soittaa ko. sairaalaan vai jättää soittamatta - minun kun ei ole edelleenkään kovin helppo löytää sitä rajaa, missä ylitetään se "liiallinen huolehtiminen asioista joille en voi mitään". Päädyin siihen, että soittaisin ensin isälle ja tämän jälkeen sairaalaan mutta kuten tapoihini ikävien asioiden hoitamisen kanssa kuuluu, en saanut soitettua mihinkään ennen tätä päivää. Olo oli jo parempi kuin eilen ja päätin ottaa härkää sarvista - ensin soitin veljelleni kysyäkseni sotatilannetta ja tämän jälkeen pirautin isälleni. Tietenkään häntä en heti saanut kiinni vaan jouduin jäämään odottamaan hänen vastapuheluansa minulle. Ja miten kehoni tähän reagoi? Tai siis luulen reagoineeni juuri tuohon tilanteeseen, että joudun odottamaan ikävän kysymykseni kanssa?

Olo alkoi olemaan taas kipeä ja kuumeinen sekä jääkaapin tyhjennys alkoi välittömästi kotiin päästyäni.

Puhelu tuli ja meni hyvin, en soita nyt sairaalaan vaan yritän tällä kertaa luottaa siihen, että asiat järjestyvät kyllä ilman minunkin voimiani. Ja veljeni on tietolähteenä, jos alkaa näyttämään, että se puhelu täytyy tehdä - tuon sanoin isälleni tekevän, mikäli he eivät sitä tekisi. Enkä usko, että hän epäilee ollenkaan kykyäni totauttaa sitä, vaikka rehellisyyden nimissä ajatuskin sairaalaan soitosta saa tuskan hien pintaan. Mutta olo on yhä kökkö eli olisiko tässä tulkittavissa nyt se, että se on merkki henkisen kuormituksen ylikuumenemisesta?

Kerro, kerro, kehoni, missä onkaan rajani?

Toiset voivat pitää soittamatta jättämistä heitteillejättönä. Mutta vaikken tiedäkään vielä kunnolla sitä, missä omat rajani liiallisen/liian vähäisen muiden asioista huolehtimisen tiimoilta liikkuu, minusta tuntuu nyt siltä, että teen oikein. Ja se riittää minulle nyt. En silti vieläkään halua olla missään tekemisissä äitini kanssa, vaikka olisi kuulemma hoitavankin tahon mielestä hyvä jos välit korjaantuisivat. Minä en korjaa välejä äitini vuoksi vaan korjaan ne sitten, kun minä olen itse siihen valmis. 

Toivon, ettei silloin ole liian myöhäistä mutta minun on asetettava itseni ykköseksi tässä kuviossa, niin monta vuotta kun valitsin toisin.

Kipeän olon lisäksi halu tyhjentää jääkaappi kasvaa hetki hetkeltä suuremmaksi ja vielä parempi olisi, jos voisin päästä kauppaan vähän sipsiostoksille. Kun talvella ensimmäisen kerran tapasin psykiatrini, olin hänelle tapaamisen jälkeen raivoissani. En pelkästään sen vuoksi, että ensimmäisenä hän oli tarjoamassa lääkkeitä sairauteeni vaan myös siksi, että hänen mielestään minun olisi syytä mennä käymään Syömishäiriöklinikalla. Tyhmä tohtori, minähän paranin lievästä anoreksiasta silloin 18-vuotiaana itsekseni! Tai no, miksi sitä kutsutaankaan kun 166cm pitkänä on omasta mielestä ihan ok painaa 43 kiloa. 

Vai paraninko sittenkään?

En uskonut saavani lähetettä näillä kyvyilläni Syömishäiriöklinikan tutkimuksiin eikä uskonut työterveyspsykologikaan mutta kappas, sieltähän se ajanvarausilmoitus sitten postilaatikosta tupsahti. Lottovoitto väärässä asiassa. Vielä toisen kerran ko. laitokseen mennessäni mietin, että eivätkö ne keksi rahoille parempaa käyttöä ja tunsin itseni siinä odotusaulassa ihan toiselta planeetalta olevaksi katsellessani niitä oikeasti nälkiintyneitä ihmisiä. Minä en pystynyt siinä vaiheessa ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, miten paljon minun terapiaan pääsyni siirtyisi tuon klinikkajakson aikana. Aikoja peruuteltiin ja ne siirtyivät useita viikkoja eteenpäin - ja sitä turhautuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi minä tulin. Mutta sitten tapahtui eräänlainen läpimurto ja sain sanottua jälleen yhden ajanperuutuksen yhteydessä miten paljon minua ärsytti ja itketti se, että koko klinikkajakso tuntui olevan vain esteenä minun parantumiselleni OCD:sta.

Ja sen jälkeen yhtään aikaa ei peruttu. Olen aina pelännyt aiheuttavani ongelmia hermostumalla viranomaisille tai muille auktoriteeteille mutta nyt kun uskalsin tehdä sen, oli tulos myönteinen. Sain klinikalta kehuja rohkeudestani ilmaista ääneen pahan mieleni. Ja minä kehuin myös itsekin itseäni.

Selvisin jaksosta parilla hoitajatreffeillä, muutamilla psykiatrimiitingillä ja kolmella bulimia luennolla. Väläyteltiin jopa mahdollisuutta jostain vertaisryhmästä, johon minun olisi ollut täysin mahdoton töistäni päästä, mutta se idea onneksi haudattiin samantien toiveestani. Se voisi olla joskus hyvä mutta ei nyt. Ei nyt kun OCD vedättää naista kuin pässiä narussa. Minun on jaettava voimavarani oikein ja luulen syömiseen liittyvien ongelmien olevan siellä saman puun juurella, missä pakko-oireetkin.

Uskon, että OCD-oireiden hoidon myötä samalla tulee kuin ohimennen työstetyksi nuo ongelmat syömisen kanssa.

Pakkohan minun on ollut tunnustaa tuon syömishäiriöklinikkakeikan jälkeen, että ei minun suhtautumiseni ruokaan ja liikuntaan saati kehonkuvaani ole normaalia. Ei se ole koskaan kai ollut, ensimmäiset mielikuvani koulumaailmasta kun on se, kuinka terveydenhoitaja näytti terveyskorttiani ja sitä, kuinka minä menin ihan painokäyrien yläpuolella kun "yleensä tuon ikäiset tytöt ovat täällä keskivaiheilla tai alempana". Seuraava mielikuvani on se, kuinka kolmannen luokan opettajamme päätti järjestää lukukaudella kilpailun siitä kuka luokan oppilaista söisi eniten - yhdestä syödystä lautasellisesta saisi yhden raksin, jos hakisi lisää, saisi toisen raksin ja lukukauden lopuksi eniten rakseja saanut voittaisi palkinnon. Ja minähän söi ja niin söi monet muutkin mutta eihän tuolloin 80-90-luvulla vielä koulumaailmassa tuollaisiin metodeihin puututtu, meistä kukaan kun ei tosiaan ollut mitenkään alipainoinen.

En voittanut kertaakaan mutta lihava lapsi olin kyllä - sellainen pieni pyöreä.

Minä mietin ihan liikaa sitä mitä minä voin syödä ja milloin voin syödä. Tuon syömishäiriöklinikkareissun jälkeen olen lihonut 7 kiloa, koko vuoden aikana kaiken kaikkiaan 10 kiloa. Että ei kaikki ihan kunnossa ole. Minä syön ihan järkyttävän paljon välillä, niin paljon, ettei sitä voi hyvänäkään päivänä kutsua normaaliksi ja silti haluaisin nytkin vain mennä kauppaan.

Onko teistä joku kaivanut puoliksi syödyn sipsipussin roskiksesta kun alkoi tekemään uudestaan mieli? Minä olen. Onko teistä joku syönyt normaalin aamupalan ja lounaan lisäksi yhden 400g sipsipussin, 500g keksipaketin ja yhden litran jäätelöpaketin saman illan aikana? Minä olen. Onko teistä joku syönyt makeutusjauhetta suoraan purkista useita desejä kun makeanhimo on iskenyt? Minä olen. Onko teistä joku syönyt työpaikalla kahvipöydästä kaksi kääretorttua päivän aikana, ihan kuin ohimennen? Minä olen. Onko teistä joku toivonut ylensyötyään, että kykenisi oksentamaan? Minä olen. 

Minä tiedän etten pysty oksentamaan (ei kiitos siis bulimialle). Minä tiedän myös, etten halua laihduttaa enää näännyttämällä itseäni (joten turha yrittääkään vanha ystäväni anoreksia), koska tiedän sen aiheuttavan ongelmia mm. sydämelle. Mutta ei tässäkään mitään järkeä ole.

Minä en haluaisi, että ruoka olisi vihollinen. Enkä minä halua siitä ystävääkään. Minä toivoisin, että söisin sitä pystyäkseni tekemään niitä muita asioita, joista nautin. Enkä söisi niin, etten enää pysty tekemään niitä asioita, joista nautin.

Minä en haluaisi ajatella ruokaa koko ajan mutta tunnustan, että lasken taas kaloreita - terveellä tavalla kylläkin mutta silti laihtuakseni. Ja käyn vaa´alla. Ja joka herkkuputken jälkeen minä aloitan aina uudestaan ja toivon, että tällä kertaa minä onnistun. Kysytäänkin tänään siis, miksi minä en taas onnistu?

Päivän pelko: Mitä jos isä suuttuu?

Päivän absurdi ajatus: Mitä jos en tänä iltana tarkistaisikaan mitään mennessäni nukkumaan?

Päivän biisi: Lily Allen - 22