Eilen junassa kerta toisensa jälkeen tarkistin avaimia Riihimäelle saakka, kunnes ymmärsin pysäyttää tilanteen ja pysähtyä. Lupasinhan itselleni, että kun maalle matkatessa pakko-oireita alkaa esiintymään, mietin niiden todenperäistä syytä toistamisen jatkamisen sijaan, sillä olinhan matkalla juurilleni ja siten myös ahdistuksen alkulähteille - voisinhan saada kiinni itsestäni jostain syvemmältä.
Minä en pääse täältä junasta pois, minulla ei ole enää pakoreittiä.
Sama avainten näprääminen jatkui, tosin hitaammalla tahdilla, vielä kotikotiin matkustamiseen saakka. Kuten jotkut autistiset lapset heijaamalla rauhoittavat itsensä, minä yritin rauhoittaa itseäni niiden avainten laskemisella. Mnulla ei ollut turvallisia vanhoja keinoja paeta sitä, mikä oli sillä hetkellä todellista.
En pystyisi enää pakenemaan sitä ympäristöä missä kasvoin aikuiseksi liian varhain.'
Isä oli väsyneen näköinen ja laihtunut, mutta olin odottanut paljon pahempaa. Kotikodin seinät ja hyllyt olivat tyhjillään äidin jäljiltä, muttei niin pahasti, kuin olin pelännyt. Veljeni vaikutti aikuisemmalta kuin koskaan ja kissa kietoutui jalkoihini heti sisään päästyäni.
Ainoastaan äiti puuttui ja kenties sen vuoksi, minun oli helpompi kotikodissa hengittää, kuin pitkään aikaan.
Uppouduin illalla sohvalle lukemaan paikallisia lehtiä ja ruokkimaan sitä pientä kotiseutukaipuuta, minkä olen myöntänyt sisimmässäni asustavan. Vaikka en tiedä pystynkö koskaan antamaan niille ihmisille anteeksi, jotka eivät välittäneet ja sulkivat silmänsä, kyllä minä myönnän että osa minusta rakastaa olla täällä. On ihanaa nousta aamulla juomaan kahvia portaille ja sen jälkeen kipaista koiruuden kanssa luovuttamaan verta hyttysille. Maalla on sellaista hiljaisuutta, mikä ei ahdista ja milloin ei odota pahinta tapahtuvaksi.
Isäni kertoi illasta äidin siirtyneen nyt nykyisen kotikaupunkinsa sairaalalle ja saaneen jo jotain sellaisia ulkoiluetuja, joita mielestäni ei hänelle vielä kuuluisi. Kaikki oli kuulemma jo paljon paremmin ja minä pystyin vaan ynähtelemään vastaukseksi selkä isään päin. En luota omaan tunteiden käsittelyyn perheeni tai etenkään äitini kohdalla vielä niin paljon, että olisin uskaltanut katsoa isään päin ilman, että olisin hänelle höyrähtänyt ja saanut aikaiseksi riidan tai pahoittanut hänen mielensä. Isä oli onneksi myös jättänyt kertomatta äidille, että olin tullut tänne käymään - toiveeni oman äitisuhteeni hoidosta ei ollut siis kaikunut kuuroille korville. Toisaalta, isä rivien välistä myös ilmoitti, että asiasta ei saisi puhua mummolle, koska hänelle ei ole mitään siitä kerrottu tähänkään saakka - mummolle, jonka pää on terävä kuin partaveitsi ja jolle valehteleminen on mahdotonta. Jos jotain, niin tuota puun ja kuoren väliin asettelua minä inhoan.
Minun on nyt uitava ja pysyttävä pinnalla, hinnalla millä hyvänsä.
Illalla vastustin kiusausta alkaa tarkistamaan hellan levyjä myös täällä, halusinhan tänne lähtiessäni myös siitä lomaa. Iltapesulla kuin automaationa piti kertaalleen hanan sulkemisen jälkeen vielä avata hana valumaan uudelleen saadakseni varmuuden tietoisuudesta sitä sulkiessa, mutta tähänkin havahduin sen ensimmäisen kerran jälkeen. Toisen kerran havahduin toistoon aamulla koiran häkkiä sulkiessa ja kolmannen kerran laskuja maksaessani.
Pakko-oireet tuntuvat puskevan pintaan hinnalla millä hyvänsä, sen vuoksi minä päätin istua alas ja kirjoittaa - olen elossa.
Päivän pelko: Mitä jos äitini saa tietää, että olen täällä?
Päivän absurdi ajatus: Olenhan maksanut varmasti vuokrani, vaikka tuossa kohdassa lukee nimi ja summa oikein ja tilana on toteutunut?
Päivän biisi: Lapko - Killer Whales
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti