Jo eilen tuntui nenässä ja kurkussa pientä karheutta, mutta siitä huolimatta kuljeskelin kesätamineissa aamupäivän. Tänä aamuna tuntui kun pää olisi ollut yhtä suuri kuin DDR:n aikaisten naisurheilijoiden hauikset mutta siitä huolimatta päätin lähteä dementiahiihtelemään vaikka kävin pitkään sumopainia sisälläni myös siitä, miten nololta se nyt näyttäisi näinkin coolissa ja nuorekkaassa kaupunginosassa - että eikö olisi fiksumpaa mennä ihan vain kävelylle.
Jos minä pelkäsin leimautuvani dementiahiihtäessä jotenkin mummoksi niin turha luulo, sellainenhan minusta on jo tullut! Baarissa, siellä missä nuoret aikuiset viettävät aikaa, olen käynyt viimeksi toukokuussa ja pelkkä ajatuskin viikonlopun festareille lähdöstä ahdistaa. Että ei huolta, mummo.
Nyt olo on jotenkin tosi kökkö, tuntuu kuin Sahara olisi asettunut nenääni ja kurkkuuni. Kuumetta ei ole (tietenkään, se olisikin ihan liian helppoa) ja yritänkin tässä nyt tulkita kehoani, että mitä se yrittää tällä viestittää. Se ei ole helppoa koska emme ole kauhean hyvissä väleissä kehoni kanssa. Olen viime vuosien aikana kumonnut siihen kilokaupalla sokeria ja rasvaa, vienyt sen 6 kertaa viikossa jumppatunnille, lihonut ja laihtunut +-10kg, valvonut ja juhlinut. Niin, ja elänyt päivästä toiseen tietynlaisessa alkukantaisessa kehon hälytystilassa heijaamalla itseäni vesihanojen äärellä varmana siitä, että jotain pahaa tapahtuu. Minä olen kuormittanut kehoani äärimmillensä vain koska en ole uskaltanut kohdata tunteitani ja ahdistusta.
Minä en tunnista enää kehoni viestejä enkä tiedä, osaako kehoni viestiä enää normaalilla tavalla.
Että olenko minä tulossa kipeäksi vai onko kehoni todennut henkisen rasitustilan niin korkeaksi, että päättää antaa punaisen kortin nuhaisen olon muodossa? Vai johtuuko olo vain siitä, että pari päivää olen jo syönyt ns. oikein ja kehoni on taas "WTF, missä mun suklaa ja korvapuustit on"-tilassa? Vai puskeeko se sen minkä ehtii kesällä syömiäni sipsejä nyt pintaan kun vihdoinkin saan oikeita ravintoaineita? Minä inhoan tätä olotilaa, koska en varmuudella voi tietää, mikä minulla oikein on. Tilanne on pahin mahdollinen neuroottiselle ihmiselle, koska nyt en voi tietää mitä minun tulisi tehdä, jotta tekisin oikein. Voisinko siis aamulla mennä taas dementiahiihtoihin helpottaakseni ehkä mahdollista stressitilaa vai olisiko se viimeinen isku sittenkin orastavalle kesäflunssalle?
Minä en voi kontrolloida tätä tilaa niin kuin haluaisin ja minä inhoan tätä epätietoisuutta, mikä tuosta kontrolloimattomuudesta seuraa.
Olen joskus erään ystäväni kanssa (terkkuja, tiedän että lueskelet tätäkin :)(: ) puhunut siitä, miten paljon kiinnitämme huomiota myös terveysasioihin. Oli vaihe, jolloin kävin paljon lääkärissä mitä kummallisemmista syistä - osa niistä oli ihan oikeita, osa niitä "mitä jos.."-tilanteita. Sen lisäksi googlettelin erinäisiä lääkäripalstoja etsiäkseni syitä sen hetkiseen olotilaani. En halua edes tietää, mitä papereissani lukee erään lääkärikeskuksen arkistoissa, mutta pakenemista ahdistuksestahan sekin oli. Tuntuu, että tuota kautta yritin myös hakea vanhempieni huomiota, koska kipeänä ollessa tuli aina soitettua kotiin. Oli ihana tunne kun joku huolestui ja huolehti mutta vasta vuosien lääkäritangon jälkeen tajusin etten tulisi tuollakaan keinoin saamaan sen enempää huomiota kuin olisin muutoinkaan saanut - puhelut kun yleensä kääntyivät äidin kanssa siihen, kuinka hänellä on ollut sama sairaus mutta miljoona kertaa pahempana ja isä kysyi, tarvitsinko rahaa.
Sehän helpotti omaa oloa.
Lääkäritangon uskon johtuneen myös siitä etten pystynyt kohtaamaan sisäistä ahdistustani. Ja sen vuoksi piti ahdistukseen hakea purkukeinoa ulkoisista tekijöistä. Kun tuli tilanne, missä olisi pitänyt oikeasti toimia heti (kyhmy rinnassa), vetkuttelin asiaa aikani (koska ajattelin lääkäreiden pitävän minua jo ihan seinähulluna eli häpesin) ja vasta ystävälle asiasta puhuttuani sain varattua lääkäriajan. Summasummarum, loppu hyvin sekin hauska tarina, mutta sen jälkeen tajusin, että kun oli todellinen syy ahdistua ja pelätä, en pystynyt siitä suoriutumaan samalla tavalla kuin muista "ei niin vakavista jutuista" vaan ikäänkuin yritin poissulkea asian olemassaolon.
Enää en harrasta lääkäripalstoja tai turhaan lääkärissä ravaamista mutta on pelottavaa huomata, miten herkästi neuroottisuus voisi laajeta isommallekin alueelle elämässä.
Lopun päivää olen siis himmaillut imurointia lukuunottamatta ja minun on niin kovin vaikea antaa itselleni anteeksi sitä, etten ole suunnitelmani mukaisesti poistumassa tänään pariksi tunniksi ulos toista kertaa. Olen itseäni kohtaan niin väärissä asioissa ankara tai armollinen, juuri tänäänhän minun pitäisi vain olla. Salaa toivon, että tulisin kunnolla kipeäksi, koska silloin dramaattisesti vähenevät myös pakko-oireet. Sairastaessaan olo on jotenkin toisaalta niin kovin helpottunut, kuumeisena olo tuntuu eräänlaiselta sisäiseltä puhdistukselta. Inhoan tätä välitilaa yli kaiken ja tekisi sen vuoksi mieli kipaista kauppaan hakemaan vähän suklaata ja karkkia. Ihan kuin se muka auttaisi..
Ja samalla minä salaa pienesti mietin, että jos olisi korkea kuume, minä en jaksaisi syödä tai ajatella ruokaa ollenkaan ja minä laihtuisin. Jos olisi korkea kuume, minä en jaksaisi myös tarkistella ja saisin levätä siis niistäkin. Sangen tervettä elämää, sanoisinko.
Päivän pelko: Mitä jos tulen oikeasti kipeäksi?
Päivän absurdi ajatus: Jos imuri on kuuma imuroinnin jälkeen ja sen laittaa kaappiin, voiko se syttyä palamaan?
Päivän biisi: Regina Spektor - Laughing With
ps. Aloittaessani tämän blogin kirjoittamista ajattelin sen olevan ensisijaisesti itseterapiointimuoto ja tuki ystävilleni ja läheisilleni, koska aina minua ei ole helppo ymmärtää. Arkailen vielä viralliselle blogilistalle kirjautumista mutta jos tänne on joku muukin kuin ystäväni eksyneet lukemaan tekstejäni niin hyvä, internetissäkään ei ole häävisti suomeksi saatavilla tietoa tai paranemiskertomuksia OCD:sta syömishäiriöllä maustettuna. Muutamia blogipäivityksen aiheita olen saanut (kiitos niistä, ne ovat muistissa ja kirjoitan niistä sopivan ajankohdan tullen) ja niitä tai kysymyksiä saa aihepiiristä esittää milloin vain. Ja jos olet eksynyt tänne hakusanoilla "OCD" tai "pakko-oireet", niin lohdutuksena voin sanoa, ettet ole yksin. Minä olen elävä esimerkki siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti