37h epämukavuusalueella

Olen nyt laskennallisesti 37h raahannut itseäni ns. niskaperseotteella pois nykyiseltä mukavuusalueeltani. Se on ollut raskasta, raastavaa ja välillä yhtä helvettiä. Mutta tänä aamuna, kun lenkille lähtö kesti vain 5 minuuttia ja tarkistin hellan levyt vain ylimalkaisesti sekä vain kahdella pakituksella (eli katsoin vain kaksi kertaa tietyn namikan), minulta pääsi itku lenkkipolun alkupäässä.

Itkin silkasta onnesta.

Alan nyt pikku hiljaa jo onneksi suhtautumaan huumorilla tähän kykyyni itkeä missä ja miloin vain, koska eipä tuolla minun tunnearsenaalissani kovin montaa vaihtoehtoa sille ole vielä olemassa. Toisin kuin ennen, minä en enää hätäännyt siitä, että itken vaikka vastaan kävelisi joukko japanilaisia turisteja ja itkuni tallentuisi noin viidelle sadalle kameran muistikortille. Minä en enää pelkää itkemistä ja vedä siitä yhtäläisyysviivaa siihen, että olen rauniona tahi masentunut.

Mutta jos minä saan ystävällisesti sille yläkerran voimalle esittää jonkun toiveen niin voisinko minä saada myös jonkun toisen tavan ilmaista tunteitani, kuten esimerkiksi naurun? Se riittäisi.

Eilen iltarituaalit oli suoritettu jo noin vartissa ja paria toistoa edeltäneet ajatusmallitkin sain kiinni siinä sängynpohjalla makoillessani. Myönnän, että ainoastaan digiboksin virtapistoke minun oli pakko sammuttaa vaikka elokuvan nauhoitus oli kesken, mutta en yksinkertaisesti voinut vielä jättää sitä yön yli nauhoittamaan niin etten minä ole hereillä - samaiseen virtapistokkeeseen kun on kytkettynä monia muitakin sähkölaitteita.

Mutta minä en ruoski siitä yhdestä asiasta itseäni koska niin ison harppauksen eteenpäin olen ottanut tämän kuluneen 1,5 vuorokauden aikana.

Ne lauseet, joiden avulla olen saanut pitänyt itseni poissa mukavuusalueelta, ovat olleet torstaina lausuttuja ja edelsivät sitä lääkekeskustelua, joka suututti minua niin paljon, että sen avulla minussa taas heräsi halu aidosti taistella OCD:ta vastaan. "Sinun täytyy joskus alkaa ottamaan riskejä" ja "Enpä minä oikeasti aamuisin pyöri kotonani kuin helikopteri" ovat valaneet uskoa siihen, että minä onnistun kyllä vielä joku päivä lähtemään kotoani niin, että siihen kuluu kokonaisuudessaan vain 5 minuuttia.

Kuulen kuitenkin jonkun myös kuiskailevan lausetta "Mitä jos otatkin tyhmän riskin ja jotain tapahtuukin" ja "Tässä sairaudessa tulee välillä takapakkia, ehkä se päivä on tänään". Ensimmäinen lause on kuiskittu korvaani vielä vienosti. Jälkimmäistä olen kuullut paljon useammin ja tuntuu, että haen siitä tekosyytä olla tekemättä sovittuja asioita tai tarkistaa useammin. Minä olen ikäänkuin alkanut pelkäämään, että sitä takapakkia tulee ilman muuta ja samantien, jos en vähän varmistele.

Olen alkanut jo ennakoimaan sitä takapakkia, mitä ei edes ole näkyvissä - koska olen aivan varma, että se tulee kuitenkin. Ehkä minun pitäisi alkaa ennustajaksi kun näemmä itsekin luotan näin sokeasti kykyihini nähdä tulevaisuuteen?

Kolmas asia, mitä olen miettinyt tämän ensimmäisen battlen aikana, on ollut se, että ahnehdinko minä nyt liikaa. Eli pitäisikö minun sittenkin tarkistaa vähän enemmän vaikka mieleni sanoisi, ettei tarvitse? Meneekö kaikki liian nopeasti ja takapakki siten tulee olemaan suurempi? Uskomatonta mutta minä mietin tätä pohtiessani ettei tämä voi olla näin helppoa ja että nyt menee liian hyvin.

Tuntuu kuin sairas osa minussa haluaisi iskeä väkisinkin sen jarrun pohjaan vaikka terve osa minusta sanoo, että anna mennä nainen, olet jo liian kauan ollut itsesi vankina. Ja taistelu käydään sillä välillä, kumpaa minä uskon sillä hetkellä.

Tarkoitukseni oli sopia tälle viikonlopulle parit ihmistreffit mutta niitä en nyt saanut sitten aikaiseksi. Tänään kuitenkin olen päättänyt lähteä kaupungille niin, että tarkistan ensin hellanlevyt, sitten keittiön vesihanan ja vessan vesihanat. En muuta. Huomenna olen päättänyt mennä jumppaan. Teen ne ohjeet ja asetan rajat. Jos nämä saan tehtyä, olen erittäin tyytyväinen itseeni.

Minun pitää vaatia itseltäni riittävästi muttei liikaa etten panikoidu, olenhan vasta matkani alussa epämukavuusalueella.

(18.8. klo 18: Lähdin kotoa tarkistamalla vain hellanlevyt, keittiön vesihanan ja vessan hanat - muutamilla toistoilla. Mutta..olin 12 minuutissa ulkona eikä tullut edes hiki! Ennen lähtöä tuli päähänpinttymä, että jos laskinkin lämmenneen tietokoneeni jonkun hiuspinnin päälle mutta ei, en antanut sille periksi enkä tarkistanut sitä! Ja olin kotoa poissa kaiken kaikkiaan 3,5h. Olen ylpeä itsestäni.)


Päivän pelko: Kauanko minä jaksan pysytellä tällä kertaa täällä epämukavuusalueellani?
Päivän absurdi ajatus: Takapakkia tulee ihan varmasti ja sitten sinä et pääse sieltä enää pois.
Päivän biisi: Lapko - All The Best Girls