Tämä päivä on ollut selkeästi vaikeampi kuin eilinen. Aamuinen lenkille lähtö sujui vielä näppärästi mutta kun lähtö lupaamalleni jumppatunnille lähestyi, tuntui koko keho aisteineen virittyneen jollekin ylitaajuusalueelle. Tarkistin kotoa lähtiessäni sunnuntaisen perinteen mukaisesti palovaroittimen valon, keittiön vesihanan, hellanlevyt sekä vessan hanat useammalla kuin yhdellä toistolla - eilen tästä oli poissa tuo ensimmäinen vaihe ja aikaa kotoa lähtöön meni 12minuuttia kun sitä nyt meni 18 minuuttia. Eihän kuusi minuuttia ole paljon sinänsä mutta eron omassa olemuksessa huomasi hetkessä.
Tämä epämukavuusalueella oleminen on vähän kuin kaikki superdieetitkin - ensimmäinen päivä on helpohko sekä toivorikas, toinen päivä tuskallista ja kolmas päivä on yhtä helvettiä ja olisit valmis antamaan vaikka oikean jalkasi suklaapatukasta.
Mutta minä en luovuttanut, en vaikka hiki virtasi. Koska minä lupasin julkisesti meneväni jumppatunnille kaikille teille, jotka luette tätä. Ja ennen kaikkea itselleni. Minä lupasin palata askeleen lähemmäksi normaaliimpaa elämää.
Miksi tänään oli vaikeampaa lähteä kotoa kuin eilen? Suurin tekijä lienee se, että minun täytyi olla jumppasalilla tiettyyn aikaan. Aloinko minä ennen lähtöä ikäänkuin ennakoimaan epäonnistumista, sitä mitä jos minä myöhästynkin? Vakuutin itselleni, etten minä voisi onnistua lähtemään ajoissa? Että tänään on nyt se huono päivä? Niin rakas Korppikotka, mitä sitten, jos olisit myöhästynyt?
Kuka muu siitä sinua olisi ruoskinut, paitsi sinä itse? Olisiko se tehnyt sinusta kertalaakista epäonnistujan ja huonon ihmisen sekä tuominut sinut ikuiseen vankilaan OCD sellikumppaninasi? Mitä sitten, jos sinulla olisi mennyt tänään lähtemiseen 2h, jos olisit kuitenkin päässyt ulos? Eihän se olisi kertonut, millainen sinä olet vaan miten pirullinen sairautesi on.
Näin myös viime yönä unta äidistäni ja unen tunnelma oli vahvasti kielteinen ja ahdistunut. Unessa veljeni lopulta lähti viemään äitiä takaisin omaan kotiin autolla ja äitini yritti lähestyä ja puhua minulle. Minä käperryin unessa sykkyrään ja sanoin ei äidin yrityksille lähestyä. Ja äiti lähti ja unessa minusta tuntui kuin olisin kadottanut äitini iäksi.
Eli taidan olla pahemminkin haavoittunut tuolta äiti-rintamalta mutta en pysty myöntämään sitä miten pahasti. En edes uskalla soittaa isälle, koska pelkään mitä puhelu aiheuttaa minun omalle jaksamiselle ja paranemiselleni. Minä en tiedä, mitä minä tuon äiti-asian tiimoilta teen ettei yritykseni parantua OCDsta ottaisi taas turpaan - unohdanko vai yritänkö?
Pelottaa, että se viemäri vetää minut mukanansa jos astun askeleenkin lähemmäksi.
Kolmas tämän päiväiseen vaikuttanut asia on ensi viikolla olevat töihin liittyvät isommat kokkarit, johon saapuu myös ihminen, joka muistuttaa minua vielä tänäkin päivänä siitä miksi en ole vielä kypsä parisuhteeseen. Kyseinen ihminen muistuttaa minua myös elävästi siitä, että minä tunnun ihastuvan vuosi toisensa jälkeen niihin ihmisiin, jotka kykenevät ajattelemaan vain itseänsä. 2 vuotta siihen elämänkoulun osioon melkein meni mutta nyt haluaisin hinnalla millä hyvänsä suojautua tuolta ihmiseltä, koska minä pelkään, että minuun sattuu taas. Minä kun en ollenkaan luota itseeni tämän kesän jälkeen miten tuon ihmisen seurassa kahden viinilasillisen jälkeen käyttäydyn - kun olen joutunut jälleen kerran repimään itseni irti toisesta vanhemmastani ja kokenut yksinäisyyttä ja tunnekylmyyttä, on minulla riski satuttaa itseäni taas tämän ihmisen kanssa. Alitajuisesti kun tämän elämääni repineen kesän jälkeen tunnun janoavan toisen ihmisen läheisyyttä ja tuo eräs ihminen voisi olla siihen helposti saatavilla.
Minä haluaisin vaan käpertyä toisen ihmisen kainaloon ja kuulla, kuinka toisen sydän lyö - laskea alas suojakilpeni ja tuntea oloni edes hetkeksi suojelluksi.
Dilemma on se, että jos ei huomiota tule, pidän itseäni epämiellyttävänä. Ja jos huomiota tulee, menen lukkoon ja pelkään, että meidän välinen kela pyörähtää uudelleen enkä ole valmis runnoutumaan uudelleen tai että tuo ihminen huomaa minun paisuneen elefantin kokoiseksi vuodessa. Ikäänkuin mittaisin omaa rakastettavuuttani sillä, miten tuo ihminen minuun tänä päivänä suhtautuu. Minä haluaisin suhtautua tähän ihmiseen jo kuin kaveriin ja aidosti olen yrittänyt työstää sitä mutta sen sijaan joka hetki kun ollaan samassa tilassa, päälleni valahtaa kahdessa sekunnissa jähmettyvä kipsikerros.
Enkä minä sano mitään mitä mieleni tekisi, sano olevani pahoillani tai loukkaantunut. Minä vain mongerran yksitavuisia sanoja ja olen mahdollisimman tyly piiloutumalla toisten ihmisten seuraan. Minä pakenen sitä, mitä minä tunnen.
Ja kaippa minä jo jännitän sitä mitä huomisesta tulee. Eli elän jo ennakkoon huomista aamua ja tuntuu välillä, että olen tuominnut itseni epäonnistumaan ennakkoon. Mutta teen kaikkeni, että pysyn tässä päivässä vielä. Sillä huominen on huomenna ja minä olen tänäänkin näyttänyt itselleni etten minä ole luovuttaja. Salillakaan en renkuttanut pukukaapin ovea kuin kahdesti (hävetti niin paljon ja sen jälkeen päätin ottaa riskin), ennen jumpan alkua tsekkasin vain kahdesti avaimet (vaikka mieli teki tarkistaa asia vielä ainakin kerran) ja kotimatkallani päätin, että vaikka se maksaisi 80e, niin minä en mene tarkistamaan sitä leimasinko nyt ihan varmasti bussikorttini oikein. Enkä mennyt.
Nojoo, imuroinnin osalta tekisi mieli luovuttaa - eihän niitä leivänmurusia oikeastaan huomaa jos ei katsele lattiaan..
Päivän pelko: Miten selviän huomisesta? Mitä jos kaikki palaa silloin ennalleen?
Päivän absurdi ajatus: Jos juuri katsoin pussukassani olevaa lompakkoa ja avaimia, ovatko ne siitä huolimatta voineet tippua lattialle
Päivän biisi: Queen - Bohemian Rhapsody
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti